"Muistakaa, että marraskuu tulee vielä" oli erityisopettajistamme Rauli Hietasella tapana sanoa - ei kuitenkaan ihan vakavissaan. Tämä tapahtui yleensä syksyllä lukuvuoden käynnistyttyä; kun tuntui siltä, että arki sujui ilman sen suurempia ongelmia. Tuo Raulin lentävä lause ennakoi syysväsymystä, joka tuntui iskevän niin meihin koulun aikuisiin kuin oppilaisiimmekin ja saimme huomata väsymyksen vaikuttaneen yhteiselomme sujuvuuteen.
Tänä lukuvuonna marraskuun tuloon ajoittuu myös minun lähtöni. Vasaramäen koulun rehtorina jatkaa tästä eteenpäin Sari Grönroos ja apulaisrehtorina Aino Holmén.
Tulin Vasaramäen kouluun luokanopettajan sijaiseksi lokakuussa 1980. Olin 22-vuotias. Opettajien yhteiskuvassa minulla on aivan järkyttävät viikset. Sijaisuus muuttui varsin pian vakinaiseksi virkasuhteeksi. Asevelvollisuuden suoritin vasta toimittuani joitakin vuosia opettajan virassa ja 80-luvun lopussa olin koulun arjesta irti yhden lukuvuoden, kun suoritin erityisopettajan erilliset opinnot.
Koulun rehtorina toimi Markku Vähä-Mäkilä. Hän oli työssään visionääri, rohkea innovaattori ja edelläkävijä. Tuntuu järisyttävältä huomata, miten uusimpien vuoden 2014 valtakunallisten opetussuunnitelman perusteiden koulun toimintakulttuurin muutosta ohjaavat periaatteet olivat aivan keskeisiä Markun johtamassa Vasaramäen koulussa; vuorovaikutukseen perustuva oppiminen, osallisuus, hyvinvointi ja kestävä elämäntapa. Koulussa pyrittiin tietoisesti luomaan mahdollisuuksia erilaisiin kokeiluihin, asioiden tutkimiseen, aktiiviseen oppimiseen ja toiminnallisuuteen. Kulttuurien väliseen eroavaisuuteen suhtauduttiin myönteisellä uteliaisuudella ja eri kielten merkitys ymmärrettiin.
Olen kiitollinen Markulle hänen minua kohtaan osoittamastaan luottamuksesta, jonka tunnistin hakiessani rehtorin virkaa vuonna 1991. Rehtorina aloittaessani olin 33-vuotias. On kai ihan selvää - näin jälkeenpäin ajateltuna - että Markun perinnöstä huolimatta tehtävä oli haastava. Tein paljon virheitä ja osoitin osaamattomuutta. Muistan alun olleen hyvin vaikean. Olennaista rehtorin valinnassa lienee kuitenkin se, kenestä voi kasvaa hyvä rehtori. Olen enimmäkseen jaksanut aina uskoa, että minusta siihen vielä jonakin päivänä olisi.
Huhtikuussa vuonna 2009 Vasaramäen ja Kupittaan koulut yhdistettiin Vasaramäen yhtenäiskouluksi. Olen kiitollinen silloiselle esimiehelleni Outi Rinteelle sekä toimialajohtaja Timo Jaloselle siitä, että he luottivat minuun ainakin siinä määrin, että minusta tuli tämän yhtenäiskoulun rehtori. Tunsin aluksi kuitenkin oloni hyvin epävarmaksi kulkiessani läpi Syreenin yksikkömme ala-aulan. Isokokoisia ja kovaäänisiä oppilaita tungeksi kaikkialla - toimihan tuohon aikaan samoissa tiloissa vielä Kupittaan lukiokin. Kohtasin monikulttuurisuuden koulun arjessa ensimmäisen kerran. Myöhemmin - lukion muutettua Kerttulin koulutaloon ja koulun johtamisjärjestelyjen muutosten vuoksi asetuin käytännössä Syreeniin ja eräänlainen hallinnan tunne vahvistui ajan myötä. Pian tunsin olevani omimmillani noiden murrosikäisten parissa työskennellessäni.
Yhtenäiskoulu on kyllä ollut iso haaste. Taitaa olla yleisesti ottaen niin, että yhdistäminen ja toisiinsa liittäminen on helppoa, mutta yhdistyminen ja toisiinsa liittyminen varsin vaikeaa ja meille ihmisille vähemmän luontevaa kuin ihmisten ja asioiden toisistaan erottaminen ja eroavaisuuksien korostaminen.
Olen aina halunnut olla pikemminkin kasvattaja ja arvojohtaja ja olen pyrkinyt johtamaan olemalla esimerkki.
Rehtorin työ on minulle ollut aina enemmän kuin ammatti. Se on ollut minulle elämäntapa. Mikään ei oikeastaan vedä minua puoleensa eläkkeellä olossa. Sen sijaan koen joidenkin ajan ilmiöiden minua sinne työntävän.
Tunnen, että edeltäjäni lailla olen monessa suhteessa ollut aikaani edellä. Huomaan monen koulussamme kokeillun ja koetun käytännön myöhemmin muodostuneen yleiseksi käytännöksi. Toisaalta tunnen, että otteeni on kirvonnut monesta sellaisesta, mikä nyt tuntuu olevan keskeistä rehtorin professiossa, jossa liian keskeistä tänä päivänä on istuminen näyttöpäätteen edessä samalla kun peräänkuulutetaan pedagogista johtajuutta.Kun nyt tänä syksynä Sari on ollut tutustumassa kouluumme ja käytäntöihimme ottamalla samalla tehtäväkseen päivä päivältä yhä enemmän minulta koulun hallintoon liittyviä tehtäviä, olen voinut käyttää aikaa enemmän kuin milloinkaan kädet taskussa johtamiseen: vierailuihin luokissa, käytävillä kuljeskeluun ja ihmisten kohtaamisiin ja olen todennut rehtorin ehkä tärkeimmäksi tehtäväksi olla välillä tekemättä mitään.
Eläkkeelle siirtymiseen liittyy voimakkaita tunteita. Kukaan ei halua olla tulppa - paitsi jos tarkoitetaan tulppaa, joka pitää veneen pinnalla. Ihanaa olisi, jos 38 vuoden aikana hankitulle osaamiselle olisi käyttöä vielä eläkkeelle siirtymisen jälkeenkin, mutta ennen kaikkea tärkeää olisi saada tehdä täysillä työtään eläkkeelle siirtymiseen saakka. Hyvissä ajoin annettu ilmoitus eläkkeelle jäämisestä ei saisi vaikuttaa tähän.
Koulun tasolla olen saanut olla Rehtori täysin valtuuksin tähän päivään saakka. Päinvastoin - tuntuu kuin urheilukielellä kuvaten "joukkue olisi viime ajat pelannut valmentajalleen, joka on ilmoittanut lähdöstään", mikä ei ole tehnyt lähdöstäni yhtään helpompaa.
Uusi rehtori Sari tuo Vasaramäen kouluun paljon sellaista osaamista, mitä minulta on puuttunut. On selvää, että osa omasta henkilöstöstämme, mutta varsinkin opetustoimen hallinto on näistä puutteista kärsinyt. On ollut mahtavaa saada tehdä yhdessä työtä Sarin kanssa tämä alkanut syyslukukausi. Vasaramäen koulun tulevaisuus ei ole minulle lainkaan yhdentekevää. Luotan täysin siihen, että Sari ja Aino yhdessä pitävät tämän laivan suunnassa.
Yläkoulutoiminnan siirtyminen sitten aikanaan Skanssiin on suuri mahdollisuus, mutta esitän silti, että luovuttaessa Syreenin yksiköstä 7.-9. luokkien urheiluluokkatoiminta siirretään Kerttulin lukion yhteyteen.
Olin perustamassa yhdessä Hannu Isolaurin, Pekka Laakson, Erkki Matilaisen ja Arto Nykäsen kanssa epävirallista NuRe-ryhmää. Olimme kaikki tuolloin nuoria rehtoreita ja paloimme halusta kehittää ja uudistaa koulua. Koimme, että emme saaneet riittävästi vastakaikua valtavirrasta, vaikka NuRe ei varsinaisesti mikää irtiottokaan ollut. Ryhmän perustaminen tapahtui kylläkin spontaanisti jonkin rehtoritilaisuuden jälkeisen jälkipuinnin yhteydessä turkulaisessa olutravintolassa. Saimme toisiltamme vuosien varrella paljon kollegiaalista tukea. Kokoonnumme pitkästä aikaa taas marraskuun 2. päivänä ja kirjoittanemme loppusanat tuohon meille kullekin tärkeään yhteiseen tarinaan.
Meillä rehtoreilla pitäisi olla järjestelmällisesti aikaa jakaa erityisosaamistamme toinen toisillemme. Nyt sellaista ei ole. Kouluja tulisi kannustaa profiloitumaan eri osaamisalojen osaamiskeskuksiksi. Tällaisina osaamiskeskuksina koulut sitten tarjoaisivat apuaan toinen toisilleen erilaisissa kehittämis- ja kehittymispyrkimyksissä.
Olen saanut paljon energiaa työhöni erilaisten kansainvälisten ohjelmien ja hankkeiden kautta. Yläkoulun myötä kotikansainvälisyys on tullut tutuksi, vaikkakin se on vielä varsin huonosti hyödynnetty voimavaramme. Olen tätä puolta työstäni kuvannut useassa aiemmassa blogissani, kuten
ICP 2015 .
Kokemustamme ja osaamistamme tällä saralla olisi voitu hyödyntää paikallisesti paljon enemmän.
Torstaina 25.10. turkulaisten rehtorien yhteisen päivän yhteydessä lähiesimieheni Tommi Tuominen lähestyi johtamisen käsitettä amerikkalaisen tutkimustiedon avulla. On todettu hyvin menestyvien ja huonosti menestyvien yritysten välillä seuraava ero: Hyvin menestyvässä firmassa johtaja katsoo toimistostaan lasin läpi alas tehdassaliin, missä hän näkee työntekijänsä työssään. Huonosti menestyvässä firmassa johtaja katsoo toimistostaan lasin läpi tehdassaliin, mutta näkee vain lasista heijastuvan oman kuvansa.
Väitän olevani noista vaihtoehdoista tuo tehdassalissa työntekijänsä näkevä johtaja. Ymmärrän, että olen vain osa Vasaramäen koulun menestystarinaa. Silti olen edelleen kovin hämmentynyt siitä kaikesta lämmöstä ja välittämisestä, mitä työyhteisö - aikuiset ja oppilaat - osoittivat minua kohtaan perjantaina 26.10. järjestämällä minulle yllätyksen toisensa perään - aamu kahdeksasta aina siihen saakka, kun vuorokausi vaihtui. Tietynlainen alakuloisuus ja kaiheus on sen jälkeen ollut vaikeaa työntää taka-alalle. He eivät tehneet tätä liian helpoksi: lähtöäni. Tämä on kaiketi vain käytävä läpi, mutta se varmasti ottaa aikansa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti