Veljeni Jari syntymäpäivänään 5.8.2014
Jarin lapsuus ja nuoruus
Jari syntyi elokuun 5. päivänä vuonna 1955. Hänen ja hänen äitinsä - meidän äitimme - Leilan ensimmäinen koti sijaitsi Turussa Läntiselläkadulla; Linja-autoaseman kupeessa tontilla, josta äskettäin purettiin tavara-asema.
Jarin Simo-isän rooli Jarin kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana on jäänyt minulle epäselväksi. Käsittääkseni hän tapasi jonkin verran isäänsä.
Minä tulin maailmaan Jarin ollessa kolmevuotias. Minusta on yksi valokuva. Siinä Annu-mamma pitää minua pystyssä. Tästä voin päätellä, että Leilan opiskeluaikojen ystävä Anna-Riitta Hepo-Oja oli jo tuolloin Läntiselläkadulla auttamassa äitiämme.
Annu-mamma oli osa perhettämme aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1992.
”Länskältä” muutimme Mäntymäen kkaupunginosaan kaupungin kaksikerroksisiin vuokrataloihin Kunnallissairaalantielle, missä asuimme kahdeksan vuotta. Asunto oli pieni. Sitä lämmitettiin puuhellalla. Kylmävesi tuli, joskaan ei ihan kovimpina pakkasina, kun putket jäätyivät. Oli sisävessa.
Siihen aikaan lapset olivat paljon ulkona, osittain myös siksi, että sisällä ei ollut tilaa olla.
Lapsia oli paljon. Ilmeisesti Jari oli saanut lahjaksi jalkapallon, jota ”Isot jätkät” tavan takaa ottivat pois häneltä. Kun hän sitten aneli palloaan takaisin, hän sai kutsumanimekseen Pallo. Minusta tuli pian Pikkupallo.
Purokadun kentällä ja kaukalossa opettelimme luistelemaan ja pelaamaan jääkiekkoa. Menin Tepsiin noin 10-vuotiaana. Varusteet luistimia ja kypärää lukuun ottamatta piti pukea kotona päälle ja kävellä sitten Kupittaalle.
Ihan äskettäin Jari vielä muisteli, kuinka hän kantoi varustekassiani ja kulki kanssani harjoituksiini.
Kyllä meissä oli jotain samaa kuin Joonatan ja Kaarle Leijonassa; tiedättehän Astrid Lndgrenin kirjan Veljeni Leijonanmieli.
Elettiin rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaa ja kansakoulun neljänneltä luokalta sai pyrkiä oppikouluun. Jari ikäänkuin ui vastavirtaan ja pyrki oppikouluun, Turun Klassiliseen lyseoon, ja pääsi sinne. Seurasin häntä kolme vuotta myöhemmin.
Tänä päivänä puhutaan paljon kiusaamisesta koulussa, mutta tuohon aikaan sitä vasta esiintyikin. Alkuun varsin pienikokoisena ja varsin hyvin koulutyöni hoitaneena minua olisi varmasti vielä enemmän höykkyytetty ellei isoveljeni olisi ollut kiusaajilleni jatkuvana uhkana.
60 -70 -lukujen vaihteessa onnistuimme saamaan kaupungin vuokra-asunnon Toivolankadun Tähtitaloista, mikä merkitsi jonkin asteista arvon nousua kulmakunnan sosiaalisessa kontekstissä. Muistan rouvien - siihen aikaan kyllä sanottiin ”juoruämmien” - pihalla mutisseen kateellisena kohdallemme osuneesta onnesta. Toki toinen heistä lievitti tuskaansa toteamalla, miten hyvin hänen pojallaan meni:”On autot ja osakkeet..”
Nyt meillä oli kaksi huonetta ja keittokomero, lämmin vesi ja kylpyhuone.
Mäntymäki ei ollut mikään nukkumalähiö. Alueen nuorissa oli paljon asosisaalista ainesta. Väkivaltaa ihannoitiin. Ja käytettiin.
Onnistuimme pysymään jengien ulkopuolella; kuitenkin riittävän hyvät suhteet ja kasvomme säilyttäen.
Jarin koulu ei kovin hyvin sujunut. Hän nykytermein alisuoriutui. Hän ei osannut pelata peliä nimeltä Koulu. Muistan kuitenkin, että matematiikassa hän oli minua selkeästi etevämpi ja auttoi minua kotitehtävissäni. Käytin useissa oppiaineissa häneltä jääneitä oppikirjoja. Siihen aikaan oppikirjat eivät vaihtuneet vuosittain. Hänen merkinnöistään ja tehtävien ratkaisuista oli minulle varsin paljon hyötyä oppitunneilla.
Jari kävi oppikoulun loppuun, mutta ylioppilaskirjoitusten alla varmaankin itseluottamus romahti; hän käytti aikaansa kaikkeen muuhun voidakseen todistella itselleen ja muille, että huono tulos johtui siitä, ettei hän ollut edes valmistautunut.
Jari meni rakennuksille töihin. Vasta myöhemmin - usean vuoden jälkeen - hän hakeutui Turun Teknilliseen Oppilaitokseen, josta valmistui rakennusinsinööriksi.
Nuoruusiässä Jari tunnettiin kaupungilla siitä, että hänellä oli yksi kaupungin laajimmista äänilevykokelmista, mistä minäkin olin varsin ylpeä. Jarin ansiota on se, että olen varsin hyvin perillä 70- ja 80- lukujen pop- ja rock-musiikista.
Nuoruusvuosina Jari kuntoili, kävi Kupittaan urheiluhallin kuntosalissa ja töistä tultuaan aina kävi kotona läpi tietyt harjoitteet - sellaiset, mitkä ahtaat tilamme mahdollistivat.
Äitimme kasvatustapa oli varsin salliva, mutta hän ei jättänyt kasvattamatta meitä. Hänen tavassaan kasvattaa oli vahva eettinen ja moraalinen perusta. Omalla tavallaan hän eli uskossa - juuri sellaisella tavalla, että se sai ainakin minut kiinnittymään kristinuskoon.
Opimme sen, että viime kädessä jokainen on itse vastuussa omista valinnoistaan.
Pahin rangaistus, mitä saatoin kuvitella oli se, että olisin tuottanut häpeää äidille.
Uskon, että Jari koki samoin.
Toivolankadun kodissamme katsoimme ikkunasta, kun äidin hahmo tuli Tarmolasta alas Käpytietä ja vuorollamme juoksimme häntä vastaan kantamaan raskaat kauppakassit.
Varsin nuorena kumpikin meistä muutti pois Toivolankadulta harjoittelemaan aikuisuutta.
Jari sai pian esikoisensa, Onnin.
Pian kuitenkin Jarin ja Onnin äidin välit särkyivät, mikä vaikutti siihen, että Jarin ja Onnin yhteys katkesi pitkäksi aikaa. Onnin tultua aikuisikään isän ja pojan oli taas mahdollista löytää toisensa.
Avioliitto Merjan kanssa, pojat Sakari ja Vesa
Pastori Mikko Lauren totesi hyvin kiteyttäen puheessaan Jarin siunaustilaisuudessa - kuultuaan Merjaa, Sakaria ja Vesaa: "Jarin elämän kumppani oli Merja, jonka kanssa hän ehti olla naimisissa 27 vuotta. Jari teki paljon töitä ja kantoi murheet ja huolet sisällään. Jari oli pidetty pomo työmaillaan. Hän rakensi myös perheelleen itse hienon kodin."
Sakari ja Vesa muistavat Jarin hyvänä isänä, joka teki paljon heidän hyväkseen. Pojat muistelevat, kuinka isä vei heitä urheilemaan ja katsomaan jääkiekko-otteluita.
Sisaremme Anne-Riitta ja Eeva-Leena
Yhteisen isämme jo kuoltua 1980-luvun lopulla sisaremme Anne-Riitta ja Eeva-Liisa olivat meihin yhteydessä, minkä ansiosta löysimme toisemme, mistä olimme Jarin kanssa hyvin kiitollisia.
Helmikuusta 2019
Jari oli ollut juomatta kolme vuotta. Olin hänestä ylpeä. Olin tuomassa hänelle koirani hoitoon, kun olin vaimoni kanssa lähdössä World Vision -kummeina Keniaan. Jari sanoi, että hänen ja vaimonsa Merja tiet eroavat, mutta väitti sopeutuneensa ajatukseen.
Lapsuuden, nuoruuden ja pitkän avioliiton antama tuki ei kuitenkaan kantanut.
Opin, että ihminen voi olla useita vuosia juomatta - kuitenkin raitistumatta.
Olin vihainen ja pettynyt.
Miten itsekäs alkoholisti onkaan!
Tämä ajanjakso oli minulle varsin raskas. Hän oli kuitenkin veljeni ja minun oli häntä autettava. Joonatan ja Kaarle Leijonan osat vaihtuivat.
Kun taas kerran pistäydyin pelon sekaisin tuntein hänen luonaan Yläneellä ja löysin hänet olohuoneensa lattialta, soitin ambulanssin ja sain hänet terveyskeskuksen vuodeosastolle, josta hän myöhemmin pääsi muuttamaan Kaarinaan, Mainiokoti Katariinaan.
Mainiokoti Katariinassa hänen kuntonsa koheni päivä päivältä. Hän viihtyi siellä. Viime jouluna, kun soitin ja pyysin häntä meille, hän ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta antoi ymmärtää, että hänen oli siellä hyvä ja ellemme loukkaantuisi, hän jäisi mieluummin sinne.
Jari oli muihin talon asukkaisiin verrattuna lähes poikanen ja tuntui siltä, että henkilökuntakin tarvitsi sen, että Jari asui siellä viljelemässä huumoriaan ja keventämässä joskus alzheimerin synkentämää ilmapiiriä.
Viime keväänä Jari alkoi soitella työkeikoista. Kävimme yhdessä muutamassa rakennuskohteessa, joiden suunnittelussa tai valvonnassa Jarilla oli tietty rooli.
Kaikki näytti hyvältä.
Sitten maaliskuussa kuluvaa vuotta sain soiton Mainiokoti Katariinasta. Jari oli saanut yöllä aivoinfarktin ja hänet oli siirretty Kaarinan terveyskeskukseen, missä hän vietti joitakin viikkoja.
Vierailut siellä olivat tuskallisia, kun Jari ei puhunut mitään. Kysyttäessä kyllä vastasi.
Kerran muistan kysyneeni, mistä hän haluaisi meidän puhuvan. Hän vastasi:”Sinun hyvinvoinnistasi.”
Sitten Jari siirrettiin takaisin Mainiokoti Katariinaan omaan huoneeseensa. Alkuun kaikki näytti lupaavalta, vaikka vasen puoli olikin poissa pelistä. Kun yksi asukkaista taas kerran ihmetteli ääneen, kuka minä olen ja voisinko jo poistua, Jari sanoi tällä asukkaalla olevan tasainen luonne; hän on aina vihainen.
Jarin kunto kuitenkin heikkeni silmissäni. Enää en nähnyt häntä yhteisissä tiloissa, vaan löysin hänet aina omasta huoneestaan sängystä. Kun kysyin, hän vastasi. Päivä päivältä ja viikko viikolta vastauksissa alkoi ajan ja paikan taju heiketä. Alkuun korjasin asioita, mutta sitten annoin olla.
19.11. Jarin nuorin poika Vesa soitti minulle aamulla noin klo 9 ja kertoi saaneensa suruviestin Mainiokoti Katariinasta: Jari oli sananmukaisesti nukkunut pois.
Muistan Jarin joskus sanoneen, että rakennusurakoissa hän haluaisi erikoistua perustusten rakentamiseen. Joku muu voisi sitten jatkaa siitä.
Ymmärrämme, miten tärkeää rakennukselle on hyvä perusta.
Jarin rakennukselle oli hyvä perusta. Itse rakennus jäi kesken.
Mutta kukapa meistä koskaan saa omansa valmiiksi?
