lauantai 14. joulukuuta 2024

Veljeni Jari Sakari Välimäki 5.8.1955-19.11. 2014


 Veljeni Jari syntymäpäivänään 5.8.2014

Jarin lapsuus ja nuoruus

Jari syntyi elokuun 5. päivänä vuonna 1955. Hänen ja hänen äitinsä - meidän äitimme - Leilan ensimmäinen koti sijaitsi Turussa Läntiselläkadulla; Linja-autoaseman kupeessa tontilla, josta äskettäin purettiin tavara-asema.
Jarin Simo-isän rooli Jarin kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana on jäänyt minulle epäselväksi. Käsittääkseni hän tapasi jonkin verran isäänsä. 
Minä tulin maailmaan Jarin ollessa kolmevuotias. Minusta on yksi valokuva. Siinä Annu-mamma pitää minua pystyssä. Tästä voin päätellä, että Leilan opiskeluaikojen ystävä Anna-Riitta Hepo-Oja oli jo tuolloin Läntiselläkadulla auttamassa äitiämme.
Annu-mamma oli osa perhettämme aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1992.
”Länskältä” muutimme Mäntymäen kkaupunginosaan kaupungin kaksikerroksisiin vuokrataloihin Kunnallissairaalantielle, missä asuimme kahdeksan vuotta. Asunto oli pieni. Sitä lämmitettiin puuhellalla. Kylmävesi tuli, joskaan ei ihan kovimpina pakkasina, kun putket jäätyivät. Oli sisävessa.
Siihen aikaan lapset olivat paljon ulkona, osittain myös siksi, että sisällä ei ollut tilaa olla.
Lapsia oli paljon. Ilmeisesti Jari oli saanut lahjaksi jalkapallon, jota ”Isot jätkät” tavan takaa ottivat pois häneltä. Kun hän sitten aneli palloaan takaisin, hän sai kutsumanimekseen Pallo. Minusta tuli pian Pikkupallo.

Purokadun kentällä ja kaukalossa opettelimme luistelemaan ja pelaamaan jääkiekkoa. Menin Tepsiin noin 10-vuotiaana. Varusteet luistimia ja kypärää lukuun ottamatta piti pukea kotona päälle ja kävellä sitten Kupittaalle. 
Ihan äskettäin Jari vielä muisteli, kuinka hän kantoi varustekassiani ja kulki kanssani harjoituksiini.
Kyllä meissä oli jotain samaa kuin Joonatan ja Kaarle Leijonassa; tiedättehän Astrid Lndgrenin kirjan Veljeni Leijonanmieli.
Elettiin rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaa ja kansakoulun neljänneltä luokalta sai pyrkiä oppikouluun. Jari ikäänkuin ui vastavirtaan ja pyrki oppikouluun, Turun Klassiliseen lyseoon, ja pääsi sinne. Seurasin häntä kolme vuotta myöhemmin. 
Tänä päivänä puhutaan paljon kiusaamisesta koulussa, mutta tuohon aikaan sitä vasta esiintyikin. Alkuun varsin pienikokoisena ja varsin hyvin koulutyöni hoitaneena minua olisi varmasti vielä enemmän höykkyytetty ellei isoveljeni olisi ollut kiusaajilleni jatkuvana uhkana.

60 -70 -lukujen vaihteessa onnistuimme saamaan kaupungin vuokra-asunnon Toivolankadun Tähtitaloista, mikä merkitsi jonkin asteista arvon nousua kulmakunnan sosiaalisessa kontekstissä. Muistan rouvien - siihen aikaan kyllä sanottiin ”juoruämmien” - pihalla mutisseen kateellisena kohdallemme osuneesta onnesta. Toki toinen heistä lievitti tuskaansa toteamalla, miten hyvin hänen pojallaan meni:”On autot ja osakkeet..”
Nyt meillä oli kaksi huonetta ja keittokomero, lämmin vesi ja kylpyhuone.

Mäntymäki ei ollut mikään nukkumalähiö. Alueen nuorissa oli paljon asosisaalista ainesta. Väkivaltaa ihannoitiin. Ja käytettiin.
Onnistuimme pysymään jengien ulkopuolella; kuitenkin riittävän hyvät suhteet ja kasvomme säilyttäen.

Jarin koulu ei kovin hyvin sujunut. Hän nykytermein alisuoriutui. Hän ei osannut pelata peliä nimeltä Koulu. Muistan kuitenkin, että matematiikassa hän oli minua selkeästi etevämpi ja auttoi minua kotitehtävissäni. Käytin useissa oppiaineissa häneltä jääneitä oppikirjoja. Siihen aikaan oppikirjat eivät vaihtuneet vuosittain. Hänen merkinnöistään ja tehtävien ratkaisuista oli minulle varsin paljon hyötyä oppitunneilla.
Jari kävi oppikoulun loppuun, mutta ylioppilaskirjoitusten alla varmaankin itseluottamus romahti; hän käytti aikaansa kaikkeen muuhun voidakseen todistella itselleen ja muille, että huono tulos johtui siitä, ettei hän ollut edes valmistautunut.

Jari meni rakennuksille töihin. Vasta myöhemmin - usean vuoden jälkeen - hän hakeutui Turun Teknilliseen Oppilaitokseen, josta valmistui rakennusinsinööriksi.

Nuoruusiässä Jari tunnettiin kaupungilla siitä, että hänellä oli yksi kaupungin laajimmista äänilevykokelmista, mistä minäkin olin varsin ylpeä. Jarin ansiota on se, että olen varsin hyvin perillä 70- ja 80- lukujen pop- ja rock-musiikista.
Nuoruusvuosina Jari kuntoili, kävi Kupittaan urheiluhallin kuntosalissa ja töistä tultuaan aina kävi kotona läpi tietyt harjoitteet - sellaiset, mitkä ahtaat tilamme mahdollistivat.

Äitimme kasvatustapa oli varsin salliva, mutta hän ei jättänyt kasvattamatta meitä. Hänen tavassaan kasvattaa oli vahva eettinen ja moraalinen perusta. Omalla tavallaan hän eli uskossa - juuri sellaisella tavalla, että se sai ainakin minut kiinnittymään kristinuskoon. 

Opimme sen, että viime kädessä jokainen on itse vastuussa omista valinnoistaan.

Pahin rangaistus, mitä saatoin kuvitella oli se, että olisin tuottanut häpeää äidille. 

Uskon, että Jari koki samoin. 

Toivolankadun kodissamme katsoimme ikkunasta, kun äidin hahmo tuli Tarmolasta alas Käpytietä ja vuorollamme juoksimme häntä vastaan kantamaan raskaat kauppakassit.

Varsin nuorena kumpikin meistä muutti pois Toivolankadulta harjoittelemaan aikuisuutta.
Jari sai pian esikoisensa, Onnin.

Pian kuitenkin Jarin ja Onnin äidin välit särkyivät, mikä vaikutti siihen, että Jarin ja Onnin yhteys katkesi pitkäksi aikaa. Onnin tultua aikuisikään isän ja pojan oli taas mahdollista löytää toisensa.

Avioliitto Merjan kanssa, pojat Sakari ja Vesa

Pastori Mikko Lauren totesi hyvin kiteyttäen puheessaan Jarin siunaustilaisuudessa - kuultuaan Merjaa, Sakaria ja Vesaa: "Jarin elämän kumppani oli Merja, jonka kanssa hän ehti olla naimisissa 27 vuotta. Jari teki paljon töitä ja kantoi murheet ja huolet sisällään. Jari oli pidetty pomo työmaillaan. Hän rakensi myös perheelleen itse hienon kodin."
Sakari ja Vesa muistavat Jarin hyvänä isänä, joka teki paljon heidän hyväkseen. Pojat muistelevat, kuinka isä vei heitä urheilemaan ja katsomaan jääkiekko-otteluita.

Sisaremme Anne-Riitta ja Eeva-Leena

Yhteisen isämme jo kuoltua 1980-luvun lopulla sisaremme Anne-Riitta ja Eeva-Liisa olivat meihin yhteydessä, minkä ansiosta löysimme toisemme, mistä olimme Jarin kanssa hyvin kiitollisia.


Helmikuusta 2019

Jari oli ollut juomatta kolme vuotta. Olin hänestä ylpeä. Olin tuomassa hänelle koirani hoitoon, kun olin vaimoni kanssa lähdössä World Vision -kummeina Keniaan. Jari sanoi, että hänen ja vaimonsa Merja tiet eroavat, mutta väitti sopeutuneensa ajatukseen.

Lapsuuden, nuoruuden ja pitkän avioliiton antama tuki ei kuitenkaan kantanut.

Opin, että ihminen voi olla useita vuosia juomatta - kuitenkin raitistumatta.

Olin vihainen ja pettynyt. 

Miten itsekäs alkoholisti onkaan!

Tämä ajanjakso oli minulle varsin raskas. Hän oli kuitenkin veljeni ja minun oli häntä autettava. Joonatan ja Kaarle Leijonan osat vaihtuivat.
Kun taas kerran pistäydyin pelon sekaisin tuntein hänen luonaan Yläneellä ja löysin hänet olohuoneensa lattialta, soitin ambulanssin ja sain hänet terveyskeskuksen vuodeosastolle, josta hän myöhemmin pääsi muuttamaan Kaarinaan, Mainiokoti Katariinaan.

Mainiokoti Katariinassa hänen kuntonsa koheni päivä päivältä. Hän viihtyi siellä. Viime jouluna, kun soitin ja pyysin häntä meille, hän ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta antoi ymmärtää, että hänen oli siellä hyvä ja ellemme loukkaantuisi, hän jäisi mieluummin sinne.

Jari oli muihin talon asukkaisiin verrattuna lähes poikanen ja tuntui siltä, että henkilökuntakin tarvitsi sen, että Jari asui siellä viljelemässä huumoriaan ja keventämässä joskus alzheimerin synkentämää ilmapiiriä.

Viime keväänä Jari alkoi soitella työkeikoista. Kävimme yhdessä muutamassa rakennuskohteessa, joiden suunnittelussa tai valvonnassa Jarilla oli tietty rooli.

Kaikki näytti hyvältä.

Sitten maaliskuussa kuluvaa vuotta sain soiton Mainiokoti Katariinasta. Jari oli saanut yöllä aivoinfarktin ja hänet oli siirretty Kaarinan terveyskeskukseen, missä hän vietti joitakin viikkoja.
Vierailut siellä olivat tuskallisia, kun Jari ei puhunut mitään. Kysyttäessä kyllä vastasi.
Kerran muistan kysyneeni, mistä hän haluaisi meidän puhuvan. Hän vastasi:”Sinun hyvinvoinnistasi.”

Sitten Jari siirrettiin takaisin Mainiokoti Katariinaan omaan huoneeseensa. Alkuun kaikki näytti lupaavalta, vaikka vasen puoli olikin poissa pelistä. Kun yksi asukkaista taas kerran ihmetteli ääneen, kuka minä olen ja voisinko jo poistua, Jari sanoi tällä asukkaalla olevan tasainen luonne; hän on aina vihainen.
Jarin kunto kuitenkin heikkeni silmissäni. Enää en nähnyt häntä yhteisissä tiloissa, vaan löysin hänet aina omasta huoneestaan sängystä. Kun kysyin, hän vastasi. Päivä päivältä ja viikko viikolta vastauksissa alkoi ajan ja paikan taju heiketä. Alkuun korjasin asioita, mutta sitten annoin olla.

19.11. Jarin nuorin poika Vesa soitti minulle aamulla noin klo 9 ja kertoi saaneensa suruviestin Mainiokoti Katariinasta: Jari oli sananmukaisesti nukkunut pois.

Muistan Jarin joskus sanoneen, että rakennusurakoissa hän haluaisi erikoistua perustusten rakentamiseen. Joku muu voisi sitten jatkaa siitä.
Ymmärrämme, miten tärkeää rakennukselle on hyvä perusta. 
Jarin rakennukselle oli hyvä perusta. Itse rakennus jäi kesken. 

Mutta kukapa meistä koskaan saa omansa valmiiksi?







perjantai 23. helmikuuta 2024

Vasaramäen koulu 70 vuotta 26.3.2024


 Kuvassa Vasaramäen koulun oppilaat lähettävät 99 ilmapalloa viesteineen marraskuiselle taivaalle edustaen Suomea kaikkien Euroopan maiden yhteisessä Berliinin muurin murtumista muistelevassa tapahtumassa - muistini mukaan elettiin vuotta 2009, jolloin muurin murtumisesta oli kulunut 20 vuotta. 

Samana vuonna tehtiin päätös yhdistää Kupittaan ja Vasaramäen koulut.

Maaliskuun 26. päivänä tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä päivästä, jona Vasaramäen koulu vuonna 1954 vihittiin juhlallisesti käyttöönsä. Koulua oli toki käyty tuolloin uusissa tiloissa syyskuun alusta alkaen, mutta kuitenkin vasta maaliskuussa kaikki oli niin valmista, että juhlava vihkiäistilaisuus voitiin järjestää. Sittemmin maaliskuun 26. päivää alettiin pitää Vasaramäen koulun syntymäpäivänä. Vaikka uusi Vasaramäen yhtenäiskoulu saikin huhtikuun 4. päivään ajoittuvan uuden syntymäpäivänsä, tuota maaliskuun 26. päivää edelleen juhlitaan Wanhan Vasaran päivänä.

Päivän viettoon kuuluvat tietyt traditiot.

Silloin koulun oppilaita kokoontuu salin täydeltä Päivän Pysäykseen koulun - nykyisin sen Lehmuksen yksikön - juhlasaliin, jonka etuosaa koristaa koulun perinteinen tunnuslause jo vuosikymmenten takaa: Työtä ja iloa – työn iloa!

Itselläni oli tapana omassa puheenvuorossani saattaa läsnäolijat pohtimaan tuota tunnuslausettamme:

"Mitä se tarkoittaa? Miten sinä sen ymmärrät? – Jokaisen meistä tulisi pysähtyä miettimään näitä kysymyksiä tänään Wanhan Vasaran päivänä. Vaikka kuitenkin itse vaikutat eniten siihen, viihdytkö täällä koulussa, teetkö työtä edellytystesi mukaisesti työn iloa kokien, niin sinun on muistettava, että se, mitä sanot ja teet ja miten toimit, on sangen merkityksellistä myös meille muille."

Juhlasalin etuosaa koristaa luku, joka vaihdetaan jokaisena Vasaran ja Wanhan Vasaran päivänä yhtä suuremmaksi. Tänä vuonna uusi luku 70 tulee kertomaan meille, että on kulunut 70 vuotta koulun ensimmäisestä syntymäpäivästä.

Tuon luvun vaihtaminen on aina tehtävään valitulle oppilaalle kunniatehtävä. Rehtorina sain hänen nimensä suljetussa kirjekuoressa, jonka sitten avasin kaikkien nähden. Oppilaan nimen kuuleminen sai aikaan raikuvat aplodit salissa.

Oppilaan suorittaessa kunniatehtäväänsä koulun kuoro lauloi opettaja Eevastiina Miettisen säveltämän ja sanoittaman koulun onnittelulaulun, johon pian kaikki läsnäolijat yhtyivät.

Koulun 50-vuotisjuhlavuonna Turku oli myös Euroopan kulttuuripääkaupunki, johon kaupungin koulut omalla toiminnallaan myös osallistuivat. Tämä näkyi ja tuntui erityisesti koulumme 50-vuotisjuhlallisuuksissa.

Koulun 60-vuotisjuhla järjestettiin 26.3. 2014 yhdessä 20 vuotta täyttäneen Vaskun Vanhemmat ry:n kanssa. Koulun toiminnan 1950-luvun alkupuolella opettajina käynnistäneiden Eila Mannosen, Terttu Petterssonin ja Markku Vähä-Mäkilän rooli oli merkittävä heidän tuodessaan juhlasaliimme häivähdyksen koulun alkuajoilta. Keskusteluun osallistui myös tuon ajan oppilaita.

Toivotan näin sumuisen, sateisen ja jäisen helmikuun lopun iltana kaikille teille, joille Vasaramäen koululla on sija sydämessänne, aurinkoista kevättä! Ja tämän päivän henkilöstölle ja oppilaille työn iloa!



sunnuntai 4. kesäkuuta 2023

Vasaran vasaran luovutus Anitalle ja Leenalle 26.5.2023

 



Vasaran 

luovutuskirja



Sinulle, Anita.

Sinulle, Leena.


Elokuussa 1991 aloitin työni Vasaramäen koulun rehtorina. Tiesin työhöni kuuluvan monenmoista ja paljosta olin vielä tietämätön. Yhden erityisen tehtävän tiesin - nimenomaan Vasaramäen kouluun kuuluvan: 

Vasaran vasara –perinteen jatkaminen.


Kun työntekijä jää eläkkeelle, hänelle luovutetaan Vasaran vasara.

Jokainen vasara on omansa näköinen. Ei ole kahta samanlaista. Materiaalina on yleensä koulumäen mänty.


Vasaran vartena oli pitkään karttakeppi – juuri se, jota vasaran saaja oli käyttänyt.

Jossain kehityksen vaiheessa karttakeppi ei enää kuulunut luokkahuoneen ensisijaiseen varustukseen ja vasaran varreksi jouduttiin etsimään modernimpi ratkaisu - sen kuitenkin tuli 

kulloinkin ilmentää vasaran saajaa.

Kun Vasaramäen koulu vuonna 2009 tavallaan perustettiin uudestaan – kun meistä tuli yhtenäiskoulu – tämä traditio jäi pois.

Uusi tilanne merkitsi muutoinkin luopumista, itse kullekin merkityksellisten asioiden uudelleen tarkastelua ja erilaisten näkemysten yhteen sovittamista.



Yhteisen yhdessä saavutetun hyödyn ja onnistumisen ilon aika oli vasta myöhemmin.


Niinpä – jossakin vaiheessa totesin, että aika oli taas otollinen Vasaran vasaralle.


Neljäskymmeneskuudes Vasaran vasara. 

Sinulle, Anita.

Neljäskymmenesseitsemäs

Vasaran vasara.

Sinulle, Leena.

Kiitokseksi työstäsi Vasaramäen koulussa.


Tälläkin kertaa vasarat ovat Hannu Fäldenin luomat.

Vasaran pää on myrskyn irrottamasta, mutta talteen otetusta, koulumäen männyn oksasta.

Kummankin vasaran varsi on toteutettu kollegiaalista rakkautta ilmentäen kuvaamaan saajaansa.


Tämä on erilainen vasaran luovutuskirja. 

Olen tähän saakka valmistautunut vasaran luovutukseen pohtimalla mitä erityistä vasaran saajassa on. 

Olen tällä kertaa kiitollinen siitä, että saan pohtia, mikä yhdistää ihmisiä - tässä tapauksessa Teitä kahta, Anita ja Leena.


Ainakin näistä hyveistä muistan ja tulen aina muistamaan Teidät:


  • Vilpitön halu auttaa muita
  • Toimeliaisuus
  • Lojaalius
  • Huumori
  • Käden taidot
  • Ystävyys


Leicesterissä 26. päivänä toukokuuta 2023





Jyrki Välimäki

Vasaramäen koulun rehtori

Vv. 1991 - 2019





pastedGraphic.png

sunnuntai 19. maaliskuuta 2023

Tunteista ja tunnetaidoista

 

 

Kuva: Ari-Matti Ruuska, Turun Sanomat 13.3.2023

Urheilussa - niin urheilemisessa kuin sen seuraamisessakin - ovat tunteet vahvasti läsnä. Talven kotimaisissa palloilusarjoissa, joihin Liigakin lasketaan, eletään mestarit ratkaisevaa play offs -aikaa ja olen siihen liittyvästä uutisoinnista poiminut kaksi tähän kontekstiin kiinnostavalta kuulostavaa tunnetta: häpeä ja sääli.


Turun Palloseuran päävalmentaja Jussi Ahokas totesi ennen tappioon päättynyttä Porin Ässiä vastaa käytyä ottelusarjaa näin:

”Joukkueen päällä on koko kauden ajan ollut häpeän tunne siitä, että olemme pelanneet niin ailahtelevaisesti. Nyt sitä ei enää tarvitse tuntea, vaan voi nauttia pelaamisesta. Hyvän kevään pelaamalla runkosarjan häpeän pystyy pyyhkimään pois. Keskitymme nyt vain tähän hetkeen.”


Häpeä muistuttaa meitä siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Joskus häpeän tunne voi kuitenkin korostuneena haitata elämää - niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. 

Joskus myös häpeä ja syyllisyys sekoitetaan toisiinsa. Häpeä on kuitenkin syyllisyyttä kokonaisvaltaisempi tunne. Syyllisyys kohdistuu yleensä johonkin tekoon, ja lohdullista siinä on se, että tekoon kohdistuva vääryys on usein mahdollista korjata. Mutta häpeän tunne kohdistuu ihmiseen itseensä. Se on ihmisen oma tunne siitä, että olisi jotenkin arvoton tai vääränlainen. Siksi häpeän tunne on vaikeampi kuin syyllisyys.

Häpeän käsittelyssä hyvä työkalu on puhuminen. Se vaatii rohkeutta. Olen jo tästäkin syystä taas ylpeä Tepsistä, vaikka kausi päättyikin pelillisesti liian aikaisin.

Hyvä johtaminen on yhteiseen tunnetilaan asettumista ja tunteiden ilmaisemista.(Juuti, Vuorela 2015)


Liigan runkosarjassa sijoille 7.-10. sijoittuneet joukkueet jatkavat pelaamista vielä kansankielellä ”säälipleijarien” kautta. Niinpä Kouvolan Kookoo pelasi lauantaina 9.3. viimeisen runkosarjan ottelunsa Turussa, sitten maanantaina 13.3. Oulussa Kärppiä vastaan, tiistaina 14.3. Kouvolassa Kärppiä vastaan ja torstaina 16.3. Oulussa Kärppiä vastaan kohdatakseen runkosarjan voittaneen ja viikon levänneen Tapparan Tampereella perjantaina 17.3.


Kyllä otteluohjelmasta on sääli kaukana! 


Voi vain kuvitella, kuinka Kookoosta vielä kehittyy koko Suomen joukkue - mukaan lukien puolet Tampereesta - tämän ottelusarjan edistyessä.


Sääli sekoitetaan helposti myötätuntoon, jota itse huomaan em. esimerkki-Kookoota kohtaan tuntevani. Itse näen säälin aika lailla tarpeettomana tunteena, joka tosin tulee käsitellä ja sen taustalla olevia asioita tutkia. 


Myötätunto taas on tunteista tärkein.


Aamun HS:ssa oli mielenkiintoinen artikkeli Suomalaiset ovat pikkuhiljaa oppimassa kohtaamaan tunteensa, joka käsitteli tunnetaitoja, jotka tarkoittavat kykyä havaita, ilmaista ja säädellä omia tunteita. Ne ovat itsetuntemuksen ja hyvän mielenterveyden perusta. Omien tunteiden näkeminen ja ymmärtäminen auttavat myös hahmottamaan toisten tunteita, mikä on oleellinen osa vuorovaikutustilanteita ja niissä toimimista.


Oppilaitosyhteisössä johtaminen on myös tunteiden tunnistamista, niihin vastaamista ja niiden johtamista. Erityisen tärkeää johtajalle on tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa, joista osan tulee kieltäneeksi ilman työskentelyä itsensä kanssa.

Kun esimies työstää omia tunteitaan, hän saa otteen myös muiden tunteista. Oppivassa organisaatiossa onkin tilaa tunteille ja niistä keskustelemiselle, sillä kokemukset rakentuvat tunteiden varaan, ja osaaminen rakentuu kokemusten varaan. Oppiva organisaatio on mitä suurimmassa määrin kokemusten työstämiseen perustuva organisaatio. 


Hyvässä tunneilmapiirissä käsitellyistä keskusteluista jää osallistujille inhimillisyyttä korostava hyvä olo. (Juuti, Vuorela 2015)

keskiviikko 26. lokakuuta 2022

Jääkiekkojoukkueen valmentamisesta

 


Huomaan mielelläni käyttäväni mentoroinnissa metaforaa jääkiekko-ottelusta ja -joukkueesta pyrkiessäni olemaan avuksi yksittäisen koulun kehittämisessä.

Olen yrittänyt perehtyä jääkiekkoon hyödyntämällä lajiin liittyvää moniäänisyyttä.

Vuosi sitten kävin Seppo Ryösän kanssa tapaamassa Baijerissa Aleksi Rantalaa - kaarinalaista jääkiekkotuomaria - työn touhussa. Aleksi oli vielä viime kaudella yksi DEL-liigan päätuomareista ja seurasimme häntä yhden viikonvaihteen, johon kuului mm. kaksi ottelua. Viikonlopun aikana  ja vielä sen jälkeenkin meillä oli mahdollisuus keskustella Aleksin kanssa mm. erotuomareiden työnjaosta kentällä, vuorovaikutuksesta pelin aikana sen eri osapuolten kesken, päätöksenteosta, virheiden tekemisestä ja tunteiden johtamisesta.

Tänä syksynä yhdessä Anne Alhon ja Seppo Ryösän kanssa onnistuin tapaamaan Klotenissa, Zürichin naapurissa, Kimmo Rintasen, joka toimii Kloten Flyers -nimisen joukkueen apuvalmentajana Sveitsin pääsarjassa.

Ammattilainen. Hieno ihminen. Sydämellinen. Vaatimaton. 

Tapasimme hänet Klotenissa kaksi päivää ennen todellista derbyä: Kloten Flyers - Zürich Lions. Olimme onnistuneet hankkimaan liput kotijoukkueen fanikatsomoon. Kimmo ennakoi ottelusta kiihkeää; jännitteet joukkueiden välillä tulisivat näkymään myös fanikatsomoiden välillä. Resurssien puolesta ottelu tulisi olemaan kuin Daavid vastaan Goljat.

Valmennus ja pelin kehittäminen ovat yhteistyötä, vaikka valmennustiimissä jokaisella onkin tietyt vastuualueet. Kimmon vastuualuetta ovat joukkueen hyökkääjät ja heidän peluuttamisensa ottelun aikana sekä peluuttaminen ylipäätään vastustajan pelatessa vajaalukuisena. Toisen apuvalmentajan vastuulla on vastaavasti puolustajien peluuttaminen ja pelaaminen alivoimalla. Apuvalmentajilla on luonnollisesti iso rooli harjoitusten suunnittelussa ja niiden vetämisessä. Päävalmentajalla on kokonaisvastuu ja hän pyrkii näkemään pelin kokonaisuutena. Kimmo kokee, että nykyisen valmennustiimin on helppo tehdä työtä yhdessä. Kuulin sen niin, että tiimin sisällä koetaan psykologista turvallisuutta; työyhteisössä vallitsee peloton ilmapiiri.

Työpäivä alkaa seitsemältä aamulla hallilla ja on varsin pitkä; aamupäivä harjoitellaan, minkä jälkeen on mm. videoiden katselua, jolla valmistaudutaan tulevaan otteluun ja valmistaviin harjoituksiin. Työpäivä jäähallilla kestää seitsemästä kahdeksaan tuntia.

Pelin aikana Kimmon on vaikea seurata peliä siten, kun nyt yleensä ymmärrämme pelin seuraamisen, koska hän on niin kiinni omassa tehtävässään. Korvanapin päässä olevat katsomovalmentajat ovatkin nykyään olennainen apu pelin aikaiseen valmennuksen reagointiin. Kun katsomovalmentajat havaitsevat jonkin joukkueen kannalta haitallisen piirteen toistuvan pelissä, he ovat yhteydessä penkin taakse.

Meteli hallissa on valtava; Kimmo toteaa äänensä yleensä lähtevän jo ensimmäisen erän aikana ihan vain siitä syystä, että huutaa, kuka pelaajista menee seuraavaksi jäälle.

Pelejä on viikossa kahdesta kolmeen. Keskustelimme harjoittelun rytmityksestä tästä lähtökohdasta. Joukkueen rakenteellakin on toki merkitystä harjoittelun sisältöihin. Kloten on nousijajoukkue, eikä sen resurssiensa puolesta voida odottaa kilpailevan tuloksellisesti monenkaan A-liigan joukkueen kanssa.

Keskustelimme seuran omistajien odotuksista. Ne eivät aina ole realistiset.

Pohdimme negatiivisen kierteen - siis tappioputken - katkaisemisesta.

Se on vaikeaa.

Valmentajan vaihto auttaa, mutta usein vain hetkellisesti. Tappioputkessa on tyypillistä reagointia - varsinkin jos sarja on suljettu, kuten Suomessa - että pelaaja odottaa vain, että kausi loppuu. Kaikilla ei ole kykyä tai halua pitää kiinni ammattiylpeydestään; paljon riippuu siitä, mitä pelaajauransa vaihetta kukin elää. 

Suomessa peli on enemmän taktista eikä yksilöiden puutteet niin selvästi näy pelin tuloksessa. Sveitsissä peli on vauhdikkaampaa, yksilöiden taitoon ja ennen kaikkea kokemukseen perustuvaa ja pelissä on todella paljon tunnetta.

Daavid voitti Goljatin 2 - 1.

Kotijoukkueen onnistuessa menemään ottelun lopulla johtoon olutmukit lensivät ilmaan ja saimme ihailla taivaalta satavia olutpisaroita. Lapset alhaalla katsomon edessä keräsivät kilpaa muovisia oluttuoppeja, joista he saivat kioskilla kaksi euroa kustakin. 

Voittomaalin teki Miro Aaltonen Arttu Ruotsalaisen syötöstä. Kuitenkin kaiken takana oli maalivahti Juho Metsola, joka kliseisesti ilmaistuna ”antoi joukkueelleen mahdollisuuden voittaa”. 

Tunnelma loppuunmyydyssä hallissa oli sanoin kuvaamaton - varsinkin fanikatsomossa. Onneksi sain tallennettua laulut, joita laulettiin. Niitä voin nyt itsekin käyttää, kun huomaan mielialani kaipaavan kohennusta ja kun olen taas kohtaamassa jonkun mahdottomalta tuntuvan haasteen. 


sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Annalle ja Juha-Matille heidän hääpäivänään 20.11.2021 Kauhavan Kortesjärvellä




Onnekas ja onnellinen Hääpari, Anna ja Juha-Matti.

Hyvät Häävieraat.


Tiedän toki oikeaoppisen hääpuheen noudattelevan tiettyä kaavaa. Hyvässä puheessa on neljä pääkohtaa: hääväen puhuttelu, koukuttava aloitus, itse ”pihvi” sekä tunnelmaa kohottava, mieleenpainuva lopetus.


Päätän kuitenkin olla noudattamatta tässä puheessani mitään kaavaa, kun huomaan, ettei tuo Annan ja Juha-Matin yhteinen taivalkaan - ruotsinlaivalta tähän hääjuhlaan - välttämättä mitään yleistä kaavaa noudata.


Anna ja Juha-Matti.


Aina Lähdettyämme Turusta ja ajettuamme 350 kilometriä - sillä edellytyksellä, ettemme ole välillä eksyneet - käännymme tieltä n:o 63 ensin Rintalantielle ja sitten pian Palojärventielle. Varsin pian näemme horisontissa talonne, joka etenkin näin vuoden pimeimpänä aikana kauniisti valaistuna toivottaa meidät jo kaukaa tervetulleiksi.

Meistä tuntuu siltä, että matka Turusta tänne on paljon lyhyempi kuin matka täältä Turkuun.


Elämänne talo - tai tupa, kuten täälläpäin on tapana sanoa. Nyt se on valmis. -Ai niin, pihassa riittää vielä tekemistä… Ja muutoinkin tekemistä talossa tulee riittämään, jotta se pysyy kunnossa ja on teidän ajan myötä muuttuvia tarpeitanne vastaava.


Avioliittoa - tai parisuhdetta yleensäkin - voi verrata talon rakentamiseen; vain sillä erotuksella, että mitään avaimet käteen -ratkaisua ei ole olemassa: kaikki on rakennettava itse.

Perusta on avioliitonkin rakentamisessa erityisen tärkeä. Siihen te, Anna ja Juha-Matti , olette kohtuullisen hyvin varanneet aikaa, jonka kuluessa olette saanee apuvoimiakin: Väinön ja Elsan.


Tänään olemme saaneet ja saamme viettää häitänne. 


Edelleen tuota talon rakentamisen kielikuvaa hyödyntäen: tämä päivä tarkoittaa, että yhteinen rakennustyönne on edennyt niin pitkälle, että talonne on muuttovalmis, mutta näette siinä samalla yhteisen ikuisuusprojektin, johon olette valmiit sitoutumaan: talo, jossa on hyvä olla, mutta jonka keskeneräisyydestä te kumpikin olette tietoisia ja haluatte yhdessä ponnistella sen eteen. 


Samuli Putro on lauluunsa ”Älkää unohtako toisianne” sisällyttänyt mm. nämä viisaat sanat:

”Kun arki on taipuva Itseään toistamaan, keksikää poikkeuksia. Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi kaikua kuukausia. Kun olette hauraita, olette vahvoja - kallion kaltaisia.Luottakaa itseenne, elämän kyytiin Ja nauttikaa matkasta.”


Elämäni matka, Elämäni talo, elämäni mies, elämäni nainen, elämäni loikka, elämäni siirto, elämäni ratkaisu, elämäni rakkaus, elämäni valinta, elämäni … biisi.


Elämäni biisi - kaikkihan te tiedätte tuon suositun televisioformaatin.


Pyysin, Anna, sinua nimeämään, mikä voisi olla olla Juha-Matin ”Elämäni biisi” ja sinua, Juha-Matti, vastaavasti nimeämään, mikä voisi olla Annan ”Elämäni biisi”

Päädyitte samaan kappaleeseen. 

Kun sinä, Anna, ensimmäisen kerran olit käymässä Kauhavalla, te menitte siellä Haloo Helsinki -yhtyeen keikalle. Ja sitten Keskiselle ostamaan yhtyeen levyn.


Rakkaus on tahditon.

Se ei ilmoita: "Nyt mä saavun.”

Mut sen sydän joskus tahdissa on.

Se hiljaa säikäyttää ja kuiskaa: "Sä oot mun"

Tähänkö taas tultiin,

vaikka en tahtonutkaan vielä irroittaa

jalkoja pinnasta maan.


Rakasta, rakasta, rakasta mua!

Eilen vielä päätin elää ilman sua.

Hei anna jo mennä!

Anna jo mennä!

Anna jo mennä!

Tartu mun vapauteen.

Rakastan, rakastan, rakastan sua.

En todellakaan tiennyt; tää voi tältä tuntua.

Hei anna jo mennä.

Tartun sun otteeseen.


Rakkaus on uskoton.

Se siirtyy laulusta ja kirjasta toiseen.

Se usein kuolee mutta elossa on.

Se iskee yhtälailla mieheen ja naiseen.

Et rakkautta voi hämätä, se saapuu hiljaa huutaen

ja varmistaa, että valmistautunut en.


Rakkaus ei oo sokea.

Se ei aina vaan osaa katsoa,

kenen luokse kannattaa saapua.


Tämän puheeni pohjustukseksi mainitsin hyvän hääpuheen kaavan. Kaava neuvoo minua aloittamaan puheeni siten, että muistelisin Annan isänä sitä päivää, jona ensi kerran tapasin Juha-Matin.


En sitä kuitenkaan kokenut luontevaksi tavaksi aloittaa puhettani. Sen sijaan yritän näin puheeni lopuksi ilmaista, miten onnellisia me, Eija ja Jyrki, olemme siitä, että te, Anna ja Juha-Matti, löysitte kerran toisenne; että saimme sinut Juha-Matti ja sinun perheesi osaksi meitä ja meidät osaksi sinua ja perhettäsi.



Kohottakaamme malja hääparille!


torstai 16. syyskuuta 2021

Ei yksi mies...

 


Ernest Hemingway kirjoitti yritteliään salakuljettajan koskettavan tarinan Kirjava satama, jonka alkuperäinen nimi on To have and have not. Teos pohtii kuolemaa, väkivaltaa ja kuinka pitkälle ihminen voi pärjätä yksin. Kirjan päähenkilö Harry Morgan on kova, klassinen Hemingway-sankari, joka salakuljettaa rommia, aseita ja ihmisiä Kuubasta Floridaan suurlaman aikaan. Hän ottaa myös paljon riskejä rannikkovartioston harhaluotien ja ennalta-arvaamattomien salajuonien muodossa. Se on kuitenkin ainoa tapa saada maha täyteen ja olla oman itsensä herra.
Miltei kirjan lopussa - 15. luvussa  - Hemingway kuvaa lyhyen johdannon jälkeen tulitaistelussa pahoin haavoittuneen Harry Morganin ja hänet veneestään löytäneiden miesten vuoropuhelua:

Rannikkovartioston kutteri hinasi Queen Conchaa riuttojen ja särkkien väliin ruopattua kapeata väylää pitkin. Vartioalus keinahteli kevyen pohjoistuulen vuorovettä vasten nostattamassa aallokossa, mutta valkoinen vene liukui hinausköydessä kevyesti ja sulavasti.
"Tämä käy hyvin, jollei tuuli kasva myrskyksi", sanoi vartioaluksen kapteeni."Se ottaa aallot oikein sievästi. Robby osasi totisesti rakentaa kunnon aluksia. Saitko mitään selvää hänen höpinästään?" "Ei siinä mitään järkeä ollut", perämies sanoi."Hän on ihan sekaisin."
"Kaipa hän kuolee", kapteeni sanoi."Maha ammuttu auki sillä tavalla. Luuletko, että hän tappoi kuubalaiset?"
"Vaikeata sanoa. Kysyin häneltä, mutta hän ei tajunnut, mitä minä puhuin. Pitäisiköhän taas mennä haastelemaan hänen kanssaan?"
"Mennään katsomaan", kapteeni sanoi.
Jättäen ohjauksen toisen perämiehen haltuun he menivät ohjauskopin takana olevaan kapteenin kajuuttaan. Harry Morgan maksi siellä rautaputkilavitsalla. Hänen silmänsä olivat suljetut, mutta hän avasi ne, kun kapteeni kosketti hänen leveitä hartioitaan. 
"Kuinka voit, Harry?" kapteeni kysyi. Harry katsahti häneen sanomatta sanaakaan.
"Voisimmeko tehdä jotakin hyväksesi, Harry?"
Harry Morgan katsahti kapteeniin.
"Ei hän kuule puhettasi", perämies sanoi.
"Harry", kapteeni kysyi jälleen, "haluaisitko jotakin?"
Hän kastoi pyyhkeen vesikannuun, joka oli telineellä lavitsan vieressä, ja painoi sen Harry Morganin rohtuneille huulille, jotka olivat aivan kuivat ja mustuneet. Silmät kapteeniin suunnattuina Harry Morgan alkoi puhua:
"Ihminen", hän sanoi.
"Niin", kapteeni sanoi."Jatka vain."
"Kun mies on yksin", Harry Morgan sanoi hyvin hitaasti, "hän ei pysty mihinkään, ei onnistu, ei kykene, ei voi selvitä."
Hänen puheensa keskeytyi. Kasvoilla ei näkynyt vähäisintäkään ilmeen häivettä.
"Jatka vain, Harry", kapteeni sanoi rohkaisevasti. "Sano meille, kuka sen teki. Kuinka se tapahtui, Harry?"
Yksinäinen mies", Harry sanoi katsoen nyt häneen silmin, jotka kapeina viiruina pistivät esiin leveistä, korkeiden poskipäiden reunustamista kasvoista. Hän yritti lausua, mitä ajatteli.
"Neljä miestä", kapteeni sanoi auttaakseen häntä alkuun. Sitten hän jälleen kostutti Harryn huulia puristaen pyyhettä niin, että muutama vesipisara valui huulien väliin.
"Yksi mies", Harry oikaisi, pysähtyen sitten.
"Hyvä on, yksi mies", kapteeni sanoi.
"Yksi mies", Harry sanoi jälleen, lausuen sanat ilmeettömästi ja hyvin hitaasti. "Niin kuin asiat nyt ovat, niin kuin ne jatkuvat, ei voi mitään, ei pysty mihinkään."
Kapteeni katsahti perämieheen ja pudisti päätään. "Kuka sen teki, Harry?" perämies kysyi.
Harry katsahti häneen.
"Älkää pettäkö itseänne", hän sanoi.
Kapteeni ja perämies kumartuivat hänen ylitseen. Nyt hän sanoisi sen.
"Aivan kuin yrittäen ajaa toisen auton ohi mäessä. Kuin Kuuban tiellä olevassa mäessä. Millä tiellä tahansa. Missä tahansa. Aivan samalla tavalla. Tarkoitan, että sellaista kuin kaikki nyt on. Sellaiseksi kun kaikki on tullut. Hetken se kyllä käy laatuun. Jos on onnea. Mutta yksi mies."
Jälleen hän keskeytti. Kapteeni pudisti päätään perämiehelle. Harry Morgan katsoi ilmeettömästi. Kapteeni kostutti jälleen huulia, joista jäi pyyhkeeseen verisiä merkkejä.
"Yksi mies", Harry sanoi katsoen vuoroin kumpaakin. "Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi."
Hän vaikeni taas.
"Kuinka tahansa, yksin ei ole mitään mahdollisuuksia."
Hän sulki silmänsä. Kesti kauan, ennen kuin hän sai sanotuksi kaiken, ja hän oli tarvinnut koko elämänsä oppiakseen sanomaan mitä halusi.

Aikanaan rehtoriurani alku oli hankala. Jo valintani Vasaramäen koulun rehtoriksi herätti vastustusta. Muistan ensimmäisessä johtamassani henkilöstöpalaverissa lukeneeni ääneen edellä olevan katkelman. Halusin siten ilmaista käsitykseni siitä, miten tulisin työyhteisöä johtamaan. 
Vuosien saatossa uskoni vahvistui: "Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi." 





lauantai 5. kesäkuuta 2021

Mihin tarvitaan mertarantaa?

Kuvassa C Moren studioisäntiä ja -emäntiä sekä lähetyksissä mukana olevia asiantuntijoita

"Monien ihmisten kohtalona tämän päivän työelämässä on jäädä entisten mielikuviensa ja tarinoidensa vangiksi ja menettää lumovoimansa muiden silmissä." 

Tämä lainaus Pauli Juutin ja Antti Vuorelan kirjasta Johtaminen ja ja työyhteisön hyvinvointi mielestäni konkretisoituu, kun television välityksellä seuraan meneillään olevia ja huomenna päätökseen saatettavia jääkiekon MM-kisoja.

Ennen ottelun alkua peliin valmistaudutaan studiossa - huolella itsekin otteluun valmistautuneen studioemännän tai -isännän johdolla. Hänen studiovieraillaan on kaikilla joko pitkä pelaaja- tai valmentajaura tai kummatkin jo tässä vaiheessa takanaan. Paikan päällä Riikassa on Sami Kapanen, joka arvioi peliä ennen sen alkua sekä mahdollisuuksiensa mukaan pelin aikana; mm. ns. power breakien aikana. Ottelun erätauoilla ja ottelun jälkeen näiden kaikkien asiantuntijoiden asiantuntemusta hyödynnetään. 

Otteluja selostaa selostaja.  Pysyäkseen pelin ja ottelulähetysten kehityksen mukana hänen tulisi systemaattisesti kehittää itseään ja kehittyä ammatissaan.  Pelkkä hehkuttaminen ei enää riitä. Vallankin - kun vuosien saatossa varsinkin Suomen peleissä - selostuksessa valtaa saa negatiivisuus ja tappion maalailu. Tällöin selostus ei ole enää edes harmitonta taustaääntä; tekee mieli hyödyntää kaukosäätimen MUTE-näppäintä, minkä tehdessäni taas menetän kaiken pelistä ja sen olosuhteista aiheutuvan äänen.

Selostajan pitäisi opetella lukemaan peliä. On ihan mahdollista, että vaikka on vuosia seurannut otteluita, ei kuitenkaan ymmärrä pelin lainalaisuuksia, esimerkiksi taktiikkaa. Silloin pitäisi nöyrtyä, kääntyä asiantuntijoiden puoleen ja saada heiltä oppia.

Kun esimerkiksi Sami Kapanen analysoi kesken ottelun peliä, selostaja ei juuri liity dialogiin - ei ota Samin kommenteista ns. koppia - vaan jatkaa tämän jälkeen omaa monologiaan.

Selostajan pitäisi tuntea jääkiekon pelisäännöt. Mitä selostaja esimerkiksi tarkoittaa, kun hän hyvin usein toteaa pelaajaa rajusti koukittavan? -Onko kyseessä hänen mielestään koukkaus-säännön  (sääntö 146) rikkominen? Maallikon mielestä kyse on useimmiten normaalista mailahäirinnästä, mikä ei täytä em. säännön tuntomerkistöä.

Jos rangaistusaitioon komennetaankin yhden sijaan kaksi tai useampia saman joukkueen pelaajia, selostaja on useimmiten "ulkona" tilanteesta.

Ihmettelen kovasti, mihin selostajaa tarvitaan. Onko katsojan kannalta olennaista, mikä ketju tai kentällinen nyt juuri on kentällä tai kenellä juuri nyt on kiekko mailansa lavassa? Pelin koko ajan nopeutuessa tehtävä sitä paitsi tuntuu mahdottomalta.

Miksei asiantuntijoiden osaamista hyödynnetä pelin käydessä? EHT-turnauksessa mm. näin on. Selostajan rinnalla on asiantuntija.

Ennen kaikkea halusin kirjoittaa siitä, miten vaarallista on omassa työssään jämähtää paikalleen. Jokaisella tulisi olla halu, nöyryys ja mahdollisuus - tähän tarvitaan usein rehellinen toinen ihminen -  reflektoida omaa työosaamistaan, nähdä omat sokeat pisteensä ja löytää tavat kehittää omaa ammattitaitoaan.

Paras ratkaisu ei ole se, että tehtävät vain ykskaks loppuvat.

lauantai 29. toukokuuta 2021

Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi


 

Ostin tämän kirjan käsikirjastooni, jota huolella täydennän. 
Kirjan nimi linkittyy vahvasti työhön, jota nykyään teen: mentoroin päiväkotien ja perusopetusyksiköiden johtajia kulloinkin työyhteisöt huomioiden ja työntekijöitä kuullen. 
Näen, että nämä prosessit kaipaavat tuekseen yksilö- ja työyhteisötyönohjausta. Tämä näkymä ohjaa minua näissä kirjavalinnoissa.
Muistan kirjan toisen kirjoittajan, Pauli Juutin, Heinolan kurssikeskuksesta. Osallistuin rehtorien koulutusohjelmaan joskus 90-luvun alkupuolella. Kurssin vetäjä Mikko Salonen oli värvännyt tuekseen Pauli Juutin Johtamistaidon Opistosta yhteen kolmesta Heinolassa toteutetusta lähiopetusjaksosta. Tämäkin saattoi vaikuttaa valintaani.

Kirjan Johdanto-luvussa todetaan, että me nykyisin elämme asiakaskokemuksia korostavaa mielikuvien ja sosiaalisen median aikaa.
- Monien ihmisten kohtalona onkin jäädä entisten mielikuviensa ja tarinoidensa vangiksi ja menettää lumovoimansa muiden silmissä. Tätä jäin pohtimaan - vallankin, kun tänä päivänä kokonaisen organisaation  - esimerkiksi yksittäisen koulun - maine ja mielikuva ihmisten silmissä on samalla sen menestyksen mitta. 
Johtamisessa autoritaarisuuden tilalle on laajalti tullut asioiden johtaminen - management. Se painottaa sääntöjen noudattamista  ja hallinnollisia ohjeita. Asioiden johtamisessa uudet ideat ovat vaikeuksissa, sillä menestys mitataan oikein tekemisen ja numeroiden valossa. Valvonta on innovointia tärkeämpää. Syystäkin johtamisen asiantuntijat ovat ihmetelleet sitä, ”minne ihmisten johtajat ovat menneet?””Missä on siis inspiroiva, keskusteleva ja uusia suuntia etsivä johtaminen?”

Tämän jälkeen Pauli Juuti ja Antti Vuorela ovat ryhmitelleet ajatuksensa seuraavien laajempien teemakokonaisuuksien alle:
  • Työskentelyä tukeva johtaminen
  • Työyhteisön ihmissuhteet ja ilmapiiri
  • Henkilöstön osaaminen ( ja sen kehittäminen )
  • Työn sisältö
  • Ihmisen omat elämäntavat
  • Keskustelevan ja voimavaroja antavan esimiestyön keinoja sekä
  • Työhyvinvointia tukeva johtaminen

Jaottelu sopii mielestäni hyvin pohjaksi temaattiseen valmennukseen, työnohjaukseen ja mentorointiin.

Kirja puhuu paljon keskustelevasta johtamisesta. Samalla se puhuttelee. Hyvä johtaja - esimerkiksi päiväkodin johtaja tai perusopetuksen rehtori - on kuvattu siten, kun olen kuullut työnohjaaja-koulutuksessani kuvattavan hyvää työnohjaajaa: oppimisen, reflektion ja dialogin merkitys korostuu.

Oppivassa organisaatiossa on tilaa tunteille ja niistä keskustelemiselle, sillä kokemukset rakentuvat tunteiden varaan ja osaaminen rakentuu kokemusten varaan. Oppiva organisaatio on mitä suurimmassa määrin kokemusten työstämiseen perustuva organisaatio.
Hyvässä tunneilmapiirissä käsitellyistä keskusteluista jää osallistujille inhimillisyyttä korostava hyvä olo.

Vain sellainen työyhteisö, jonka jokainen jäsen on valtuutettu itse kehittämään toimintoja, voi saada kaikkien voimavarat käyttöönsä.

Jokainen ihminen haluaa varmasti itse kaikkein eniten onnistua työssään. Yhtä lailla jokainen tarvitsee onnistuakseen tukea. Ihmisten työsuoritusten tukemisesta onkin tullut esimiehen työn keskeisin  sisältö ja menestystekijä.
Ihmiset ovat hyviä ongelmien ratkaisijoita, mutta huonoja tottelemaan käskyjä. He alistuvat pakon edessä, mutta heidän ajatuksiaan ei voi kahlita. ”Alistuneen työntekijän hampaankoloon kertynyt kuona pyrkii jossain muodossa ulos.”

Kirja vahvistaa käsitykseni liian autoritäärisen johtamisen seurauksista: työyhteisöstä katoaa oma-aloitteisuus ja työnilo. Tilalle tulee silmänpalvonta ja pelokkuus sekä suosion tavoittelu.

Ristiriitojen esiintyminen työyhteisössä ei ole ongelma. Sen sijaan ongelma syntyy, jos ristiriitojen taustalla olevia erilaisia näkökulmia ei kyetä käsittelemään.

Kirja hyödyntää vertauskuvia ja samalla rohkaisee lukijaansakin hyödyntämään metaforia ja tarinoita. Mm. hyvin toimivaa organisaatiota verrataan jazz-bändiin. Tästä näkökulmasta esimiestyötä kuvataan valmentavana johtamisena, valmentamisena, valtauttamisena (empowerment) ja mentorointina.
Esimiehen tehtävä on luoda yhdessä työntekijöiden kanssa mielekäs mielikuva yhdessä toimimisen perustaksi. 
Valtavana oivalluksena ja löytönä pidän toteamusta, että ”se valta, mikä annetaan tietojen, suhteiden ja ja asiantuntemuksen nimissä muille, ei häivy itseltä, vaan kasvaa koko yhteisössä”. Perusperiaate näissä johtamistyyleissä on, että esimies onnistuu, jos hänen vastualueensa ihmiset onnistuvat. Ja päinvastoin.
Ajankohtainen arjen esimerkki lienee TPS:n valmentaja Raimo Helminen valmennusryhmineen äskettäin päätökseen saatetun liigakauden osalta. Tätä Raipe ainakin toistuvasti - vaikka varsin vähäsanaisesti - korosti varsin onnistuneen kauden aikana ja sen jälkeen; valmentaja on palvellakseen joukkuetta.

Työnilo, työn hallinta ja innovatiivisuus kulkevat käsi kädessä. Jokainen ihminen on luova ihminen. Muiden tuki auttaa  luovuutta puhkeamaan kukkaan. Ihmiset tekevät työtä muiden ihmisten keskellä ja muille ihmisille.

Luovaa työyhteisöä johdetaan rakkaudella. Uudet ajatukset eivät pääse esille muutoin kuin turvallisessa ja suvaitsevassa ilmapiirissä.

Kun puhutaan hiljaisesta tiedosta ja taidosta, tarkoitetaan juuri sitä syvällistä osaamista, joka syntyy, kun henkilö tietoisesti reflektoi omia kokemuksiaan sekä kun alitajunta niitä muokkaa.

Mikäli henkilöt yhdessä etsivät sanallisia ilmaisuja syvällisille työkokemuksilleen, he voivat jakaa omasta sisimmästään jotakin toisille. Näin myös yhteisö voi oppia. Oppiva työyhteisö on siis ennen muuta erilaisuutta hyödyntävä ja kunnioittava, koska juuri toisen ihmisen kokemusten sanoittaminen auttaa muita näkemään hänen näkökulmansa ja siihen liittyvää syvällistä viisautta.

Työyhteisöä kehitettäessä tulisi pyrkiä keskustelemaan sellaisista asioista, joista työyhteisössä aikaisemmin ei ole saanut tai voinut keskustella. Tämä edellyttää avoimuuden ja luottamuksen lisäämistä sekä sellaisen rakentavan hengen luomista, jossa turvallisin mielin voidaan tarkastella omaan toimintaan liittyviä kipeitäkin kohtia.

Keskeistä on, että esimies tunnistaa oman vastuunsa työyhteisön jatkuvan kehittämisen käynnistäjänä ja ylläpitäjänä.

Koen, että Pauli Juutin ja Antti Vuorelan kirja Johtaminen ja työyhteisön hyvinvointi on kannesta kanteen arvokasta tekstiä itselleni itseni kehittämiseen ja eteenpäin jaettavaksi. Olen tässä kirjoituksessani surutta lainannut kirjan tekstiä, mutta sisimmässäni pyrin vain laittamaan hyvän kiertämään. Paljon jäi vielä lainaamatta - sellaista, minkä lukiessani olin erityisesti alleviivannut tai sivun reunaan huutomerkillä varustanut. Suosittelenkin tämän blogin lukijaa itse perehtymään ko. teokseen. Toivon, että kirjoitukseni on tähän innostanut.