Onnistunut suksien vaihto

Aino-Kaisa Saarinen voitti pronssia Vancouverin talviolympialaisten naisten viimeisellä maastohiihtomatkalla, joka oli 30 kilometriä.

Hieman yli viisi kilometriä ennen maalia Aino-Kaisa meni suksien vaihtoon - toisin kuin kaikki muut kärkihiihtäjät. Hiihtoa television välityksellä selostaneet ja kommentoineet pitivät suksien vaihtoa virheenä. Samoin minä. Uskon useimpien kisaa seuranneiden ihmetelleen tuota taktiikkaa ja olleen vakuuttuneita siitä, että toiveet mitalista sai unohtaa.

Toisin kävi. Suksien vaihto vielä viisi kilometriä ennen maalia osoittautui osaksi oivallista taktiikkaa, jonka ansiosta Aino-Kaisa Saarinen onnistui lopussa karistamaan kannoiltaan muut pronssia tavoitelleet kilpailijat.

Rehtorin työssäni olen saanut usein tuntea olevani tilanteessa, jossa valitsemaani taktiikkaan epäillään, koska se poikkeaa siitä, miten ennen on toimittu tai miten muut toimivat.

Kun tavoite on selkeä - kun tietää, mitä on tullut hakemaan, kuten Aino-Kaisa asian ilmaisi - pitää uskaltaa kokeilla uusia keinoja ja tehdä poikkeavia ratkaisuja tavoitteen saavuttamiseksi.

Tavoitteeni on selkeä: elää todeksi kaikki nuo arvot, jotka on määritelty Vasaramäen koulun toiminnan perustaksi.

On kuitenkin selvää, ettei huippuhiihtäjäksi tulla kuuntelematta muita. Aino-Kaisankin innoittajana oli toiminut Sami "Musti" Jauhojärven viime kaudella maailman cupin 50 kilometrin voittoon johtama vastaava taktiikka.

Ihmisen kosketus

Luokkalätkä on osaltani ohi. "Ikuisesti", ajattelin. Tapahtuma tosiaan käy voimille.
Suurin haaste on saada luokat aamulla ajoissa asianmukaisesti varustettuina jäälle päivän ohjelman mukaisesti.

Varissuon tiistaiaamua hämmensi tuore tutkimustulos ja sen synnyttämä keskustelu oppilaiden kokemasta opettajan heihin kohdistamasta koskettelusta.
Mietin asiaa, kun puin ekaluokkalaiselle maalivahdille patjoja eli maalivahdin säärisuojuksia. Kyllä siinä oli äheltämistä eikä siinä onnistu ilman kosketusta. Kypärän nepit taas olivat niin piukat, että oli parasta ottaa pienen miehen pää hellästi, mutta tukevasti kainaloon, jotta tehtävässä onnistuisi.

Käytössämme olevan Turvataito-materiaalin ohjeet lapselle ovat hyvät. Se opettaa lapselle hyvän ja pahan kosketuksen eron. Materiaali mm. opettaa, että kosketus, joka kohdistuu kuvitellun kokouimapuvun peittämälle alueelle, on kielletty.
Materiaali on meille opettajillekin hyvä, jotta emme provosoituisi tutkimuksesta, vaan uskallamme edelleen olla läsnä täysillä työssämme. Siihen kuuluu myös ihmisen kosketus.


Luokkalätkän päälle sitten rehtorin hommat. Ei jaksa.

Mutta saamani erittäin myönteinen palaute aiheuttanee sen, että ensi vuonnakin olen tapahtumaa järjestämässä:

"Perjantaihuomenta Jyrki,SUURI kiitos jälleen kerran siitä harvinaisesta urheilutapahtumasta ,jossa sijoitus,pisteet,vaikeuskertoimet eivätkä mitkään muutkaan vastaavat näy millään tavalla, Jopa oppilaat,jotka ilmoittivat ,etteivät ota luistimia mukaan, tai EIVÄT ainakaan osallistu pelaamiseen, vinkuivat turnauksessa vieressä koko ajan, että pääsisivät mukaan seuraavaan kentälliseen, ja sitten - ykkösiä kun ovat- pitävät maalia pystyssä jne... 100 % :sti kiva tapahtuma ja hienosti organisoitu,leppoisa ilmapiiri...."

Kolme päivää Impivaarassa ja kolme päivää Varissuolla - yhteensä 1600 oppilasta kaupunkimme 1.-3. luokilta osallistui tähän jääkiekkotapahtumaan.

Perjantaina olin Vierumäellä tapaamassa Jääkiekkoliiton kehitysjohtajaa Ari Piispasta jääkiekko- ja kouluasioissa. Nämä kaksi on tarkoitus tulevaisuudessa koulumme 7.-9. luokilla yhdistää tavalla, josta Turku voi olla ylpeä.

Iso paha koulu?

Ryhmätyö opettaa - kuvassa seitsemännen vuosiluokan oppilaita kuvataiteen tunnilla

Jokin aika sitten seurasin Ajankohtaisen kakkosen lähetystä, jonka aiheena oli Tampereen kaupungin suunnittelemat muutokset kouluverkkoonsa.

Koulujen lakkauttaminen ja jäljelle jäävien yhdistäminen ei siis olekaan mikään Turun taudin uusi olomuoto, vaan valtakunnallinen ilmiö, joka kasvukeskuksissa johtuu mm. oppilasmäärien pienentymisestä ja haja-asutusalueilla kuntien sisäisestä muuttoliikkeestä.

Ohjelmassa menivät kaikki kouluslangin käsitteet onnellisesti sekaisin: synonyymejä olivat toisilleen toisaalta tuntikehys ja tuntijako toisaalta koulun koko, luokkakoko ja ryhmäkoko.

Näin käy usein. Luulenpa jopa, että kunnallisesta päätöksenteosta vastuussa olevat syyllistyvät samaan - tahtomattaan sekoittavat nämä käsitteet.

Tuntikehys on yksittäisen koulun ylläpitäjältään lukuvuodeksi kerrallaan käyttöönsä saama opetustuntien määrä. Tuntikehys käytännössä määrää opetusryhmien lukumäärän ja niiden koon. Tuntikehys määrää, kuinka monta viikkotuntia oppilasta opetetaan viikossa. Toki valtakunnallinen tuntijako määrittelee jokaisen oppiaineen minimituntimäärän ja oppilaan viikottaisen minimituntimäärän. Laki ei kiellä tarjoamasta opetusta - siis pidentämästä oppilaan koulupäivää - yli minimin, mutta ainakin Turussa koulun käyttöönsä saama tuntikehys tekee sen.

Iso koulu ei ole sama kuin iso luokka tai iso opetusryhmä! Isossa koulussa voi olla pieniä luokkia. Iso luokka voidaan jakaa pienempiin opetusryhmiin.

Itse asiassa isolla koululla on paremmat mahdollisuudet ryhmitellä oppilaat erilaisiin pedagogisesti tarkoituksenmukaisiin opetusryhmiin, mikäli koulun käyttöönsä saama tuntikehys on riittävä.

Samoin kuin pieni yhteisö voi ahdistaa erilaiseksi itsensä kokemaa aikuista - samoin pienessä yhteisössä myös lapsen on helpompi kokea ahdistusta, joka johtuu erilaisuuden tunteesta ja siitä, että ei tunne tulevansa toimeen tarjolla olevien aikuisten kanssa. Isossa koulussa on enemmän sosiaalisia vaihtoehtoja.

Tahallaan pyritään luomaan mielikuvaa "maan korvessa kulkevi lapsosen tie" ja maalaillaan kuvaa, jossa pieni koululainen jää isompiensa jalkoihin isossa koulussa.
Hyvällä organisoinnilla isossa koulussa pystytään säilyttämään kaikki pienen koulun edut, mutta pienen koulun on vaikea saada käyttöönsä ison yksikön etuja.