Mihin Vasaramäen koulun 7.-9. luokkien oppilaat sijoitetaan 1.8.2013 lukien?

Kupittaan koulutalon peruskorjaus tulee ajankohtaiseksi, kun Kupittaan lukio muuttaa yhteen Aurajoen lukion kanssa muodostettavaan Kerttulin lukioon 1.8.2013 lukien.


Kiinteistö kaipaa todella peruskorjausta. Ongelmana ovat vanhentunut LVI-tekniikka, nykykoulun kannalta epätarkoituksenmukaiset tilat ja puutteellinen ilmanvaihto.

Kaikki osapuolet ovat ongelmista tietoisia.

Kuitenkin puheissa korostetaan, että on väärin puhua homekoulusta, koska hometta tehdyissä tutkimuksissa ei ole kiinteistöstä löydetty.
Jos olisi löydetty, nämä tilat toki olisi suljettu.

Käydyissä keskusteluissa - niin tilalaitoksen kuin kasvatus- ja opetusvirastonkin edustajat - ovat olleet sitä mieltä, että uusien sisäilmatutkimusten tekeminen olisi tarpeetonta. Tulos tiedetään. Laajan vuonna 2004 toteutetun tutkimuksen tuloksia ei kiistetä: tutkimus nosti esille ilmanvaihdon puutteet.

Ilmanvaihtoa on mm. lukuvuonna 2010-2011 pyritty tehostamaan siivousta lisäämällä, ilmanvaihtokanavien puhdistuksella ja asentamalla luokkakohtaisia ilmanvaihtokoneita.
Tänä lukuvuonna näitä koneita tullaan asentamaan lisää koulun tekemän esityksen mukaisesti.

Vasaramäen koulun henkilökunnalle järjestettiin informaatiotilaisuus Kupittaan koulukiinteistön tulevaisuutta koskevista vaiohtoehdoista maanantaina 29.8.2011. Henkilökuntaa informoivat suunnittelupäällikkö Tapio Alapaattikoski ja perusopetuspäällikkö Outi Rinne kasvatus- ja opetusvirastosta. Tilaisuudessa olivat läsnä vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin tilalaitoksesta Merja Lumme, Minna Juselius ja Lars Wiren.

Peruskorjaukselle on kaksi vaihtoehtoa: kokonaan uuden koulun rakentaminen tai koulun lakkauttaminen yläkoulun osalta ja oppilaiden sijoittaminen muihin kouluihin.

Parhaana ratkaisuna pidän uuden koulun rakentamista. Tämä on mahdollista joko Kupittaan koulutalon paikalle tai Vasaramäen koulutalon välittömään läheisyyteen, mitä pidän parhaana vaihtoehtona. Tämä mahdollistaisi sekä vanhojen että uusien koulutilojen joustavan yhteiskäytön ja koulun pedagogisen kehittämisen aivan uudella tavalla. Koulun erityispainotuksen edellyttämät liikuntatilat koulu saisi Turun Ammattikorkeakoulun Ruiskadun yksiköstä, Kupittaan liikuntalaitoksista ja mahdollisesta Kupittaalle rakennettavasta palloiluhallista.
Tämä vaihtoehto tosin perustuu kaavamuutokseen, koska Vasaramäen koulun nykyiselle tontille tuo lisärakennus ei mahdu.

Vaihtoehto on myös koulun lakkauttaminen yläkoulun osalta. Noin 300 oppilaan sijoittaminen muihin kouluihin ei vain ole helppoa - tällä hetkellä se on mahdotonta. Osa oppilaista voitaisiin sijoittaa muihin kouluihin, mm. Puropellon kouluun, mutta ei kaikkia. Tämä tilanne jatkuisi arviolta vuoteen 2016, jolloin Hirvensalon koulun lasketaan valmistuvan ja Luostarivuoren koulutalon tällöin voivan vastaanottaa isomman määrän oppilaita.

Kun nyt toteutettavasta kouluverkkouudistuksesta aikanaan päätettiin, sitä perusteltiin mm. sillä, että aikaan saatavat säästöt voidaan käyttää olemassaolevien koulukiinteistöjen peruskorjaukseen; Kupittaan koulutalo tuolloin nimeltä mainiten.
Tästä on nyt syytä pitää kiinni.

On selvää, että vaikka Vasaramäkeen rakennetaan uusia koulutiloja yhtenäiskoulun käyttöön tai jos Kupittaan koulukiinteistö peruskorjataan, kaupungilla ei ole liikaa koulutiloja.

Skanssin asuinalue tulee toteutumaan. Toteutumisen edellytyksenä ovat hyvät, toimivat palvelut. Lähikoulu - yhteinäisen perusopetuksen Vasaramäen koulu - olisi juuri tällainen.

Kun haaveesta tuli totta

Vihren on 2914 metriä korkea, Bulgarian Pirin-vuorten korkein ja koko maan toiseksi korkein ja koko Balkanin kolmanneksi korkein vuori.

Ystävieni Hannun ja Radostinan näytettyä joitakin vuosia sitten kuvia Vihrenistä, toivoin jonakin päivänä saavani itsekin kokea tuon uskomattoman kauniin vuoren huipulle nousun.

Haaveeni toteutui perjantaina 24. päivänä kesäkuuta - siis juhannusaattona.

Nautittuamme poikkeuksellisen tukevan aamiaisen hotellissamme Mountain Romance - jo hotellin nimikin oli enteellinen: tulisin pian rakastumaan - lähdimme varsin varhain Banskosta ajamaan kohti Vihreniä.

Vaikka aamiainen olikin tukeva, hieman arvellutti oppaamme Radostinan laatima eväsmenu: yksi omena jokaiselle. Yhteensä neljä omenaa: yksi Radostinalle, yksi Hannulle, yksi vaimolleni Eijalle ja yksi minulle.

Mutkittelevaa tietä ajoimme 2000 metrin korkeudella olevalle paikoitusalueelle. josta aloitimme oman osuutemme.

Vuorelle nousijoita oli muitakin, mutta ei käsittääkseni lainkaan niin paljon kuin myöhemmin varsinaisen lomasesongin käynnistyttyä heinäkuussa tulisi olemaan. Vuorelle noustaan merkittyä reittiä, mutta luonnollisestikaan mistään siloitellusta polusta ei ole kysymys. Ei olisi ollut lainkaan liiottelua, jos jalassa olisivat olleet lenkkitossujen - ne samat, joista toinen juuri jäi Kustavissa suohon - sijaan tukevat vaelluskengät. Siitäkin huolimatta nautin siitä, että kaikki matkalla tapaamani olivat ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa vetimissä.

Vierastan sitä, että yksinkertaisiinkin perinteisiin liikuntamuotoihin, kuten luonnossa liikkumiseen, pitää lähteä hyvin varustellun urheiluliikkeen kautta ja asuksi ei käy muu kuin gore tex.

Nykykäsityksen mukaan Tornikotkien Kärppä-vartion olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuolla viluun ja nälkään joka kerta, kun se oli laavuretkellä Hirvijärvellä 70-luvun puolivälissä.

Nousun Vihrenille oli arvioitu kestävän kolme tuntia. Matkan varrella olleet muutamat opastaulut kertoivat, kuinka paljon aikaa olisi tämän mukaan tullut käyttää ja kuinka paljon aikaa olisi vielä jäljellä.

Polku kiersi jonkin verran vuoren sivulle, jotta viimeistä osuutta ei tarvitsisi tehdä vuoren jyrkimmästä kohtaa. Kun tuo viimeinen osuus alkoi eräänlaisesta kurusta, johon tavallaan laskeuduimme - totesin heti, ettei ainakaan minun kohdallani sille varattu 40 minuuttia riittäisi. Rehellisesti sanoen: tuossa kohtaa en lainkaan uskonut jaksavani kiivetä huipulle.

Jo jonkin aikaa seurueessamme oli ollut mukana Olga. Hänet Radostina otti suojiinsa, kun Olgan muu seurue ei tuntunut tietävän, että vuorella(kaan) kaveria ei jätetä. Minä ainakaan en olisi yksin jaksanut enää jatkaa. Muiden kannustus ja yhteiset lyhyet lepohetket auttoivat minut saavuttamaan muiden mukana huipun. Aikaa kului yhteensä kolme tuntia kaksikymmentä minuuttia.

Tunne oli sanoin kuvaamaton. Yritän silti. Näkymät eri suuntiin olivat uskomattomat kauniit. Oli tosi hyvä olo. Kaikesta teki vielä parempaa se, kun tuon olotilan sai jakaa rakkaan vaimon ja hyvien ystävien kanssa. Liikutuin, kun ajattelin, että vielä runsas kolme kuukautta sitten makasin sairaalassa eteisvärinää murehtien.

Paluumatkaa pelkäsin. Yllätyksekseni kuitenkin totesin, että ainakin alkuun se sujui hyvin ja varsin nopeasti. Loppumatkasta - autojen paikoitusalueen jo häämöttäessä - olin kuitenkin todella väsynyt tai pikemminkin kyllästynyt tuohon jaloille käyvään kivikkoiseen maastoon.

Lopulta pääsimme perille automme luo. Aikaa oli kulunut kuusi tuntia siitä, kun vaellukselle olimme lähteneet. Pian saisin taas yrittää tulla ymmärretyksi bulgarian kielellä:"As istam etna kulema Zagorka."

Erään lenkkitossun tarina

Kun seuraavan kerran kohtaan jonkun, jolla on vain yksi kenkä, en jää asiaa ihmettelemään. Hienotunteisuussyistä olen kuin en moista huomaisikaan. Nyt nimittäin henkilökohtaisesti olen saanut tuntea, miltä tuntuu palata kotiin yhdellä kengällä.

Taas kerran tuntui hyvältä lähteä mökiltä metsään - muovipussi taskussa, jos vaikka kanttarelleja löytyisi. Romeo oli innoissaan; metsässä vapaana kulkeminen ilmeisesti saa senkin unohtamaan vanhenemisen mukanaan tuomat pikkuvaivat.

Emme päässeet kauaskaan, kun jo saimme aiheen pysähtyä: kanttarelleja keskellä polkua!

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että luultuani lähestyväni mökkiämme olimmekin päinvastoin etääntyneet siitä ja tunnistin edessäni olevan peltoaukean hyvin kaukana mökistämme olevaksi. Pyrkiessäni välttämään talojen pihoja, soita, hakkuuaukioita ja ryteikköjä - ajatellen lähinnä lyhytjalkaista kaveriani - eksyin entisestään.

Tuli tilanteita, joista ei ollut helppoa ulospääsyä. Kengät kastuivat...

Tuli vastaan tilanteita, jolloin piti ottaa tuo lyhytjalkainen raskaasti läähättävä kaveri syliin ja kantaa pahimman yli. Eräässä tällaisessa jalkani upposi syvälle suohon. Kun hädin tuskin sain sen ylös, huomasin olenvani vailla siinä vielä hetkeä aiemmin ollutta lenkkaria.

Lenkkari oli ja pysyi syvällä suossa.

Tämä taas on seurausta siitä, että olen ottanut tavaksi kulkea - nuorten miesten tavoin - lenkkarien nauhat auki.

Yritin nähdä asiat positiivisesti. Sää oli tälle seikkailulle - sitähän tämä oli - oikein hyvä. Ei ollut liian kuumaa. Hiki johtui fyysisestä rasituksesta, mikä sekin on ihmiselle ja koiralle hyväksi. Ja nuo kengät olivatkin jo aika kuluneet. Oli jo aikakin luopua niistä.

Mietin, luopuisinko heti myös vasemman jalan lenkkarista. Päätin kuitenkin jostain syystä pitää sen edelleen jalassa.

Olin edelleen eksyksissä. Oli kulunut kaksi tuntia siitä, kun olimme lähteneet.

Pian kuitenkin löysimme sen kohdan mökille johtavasta mönkijän urasta,josta olimme aiemmin poikenneet edellä kuvatuin seurauksin.

Enää toivoin, ettei kukaan tulisi vastaan. Oli jokseenkin misterbiinmäinen olo.

Katse tulevaisuuteen

Lukuvuosi 2010-2011 päättyi opetuksen osalta lauantaina 4.6.2011.

Alakoulun osalta lukuvuosi päätettiin perinteiseen tapaan: lipunnoston jälkeen kokoonnuttiin Lehmuksen rinneteatteriin kunniakirjojen, stipendien ja erilaisten palkintojen jakoon. Tämän jälkeen siirryttiin juhlasaliin juhlaan, jossa kuudensien luokkien oppilaat jättävät alakoulun ja siirtyvät yläkouluun.

Samaan aikaan Syreenin yksikössä 7. ja 8. luokkien oppilaille heidän luokanvalvojansa jakoivat lukuvuositodistukset.

9. luokkien oppilaat ja heidän vanhempansa oli kutsuttu koolle käynnistämään uutta perinnettä koulumme käytäntöihin: peruskoulunsa päättävien juhlaa.

Vaikka vuosi sitten näkemäni yläkoulun kevätjuhla - jossa siihen astisen perinteen mukaisesti hyvästeltiin 9. luokkien oppilaat - olikin varsin juhlallinen, kaipasin juhlaa, jossa myös 9. luokkien oppilaiden vanhemmilla olisi mahdollisuus olla läsnä. Sen tähden seurasinkin mielihyvällä tämän ensimmäisen tämän tyyppisen tilaisuuden valmistelua.

Toki tilaisuus tarjoiluineen teetti valtavasti työtä lukuvuoden siinä vaiheessa, jossa voimavarat olivat jo ehtymässä. Palaute on kuitenkin ollut hyvin postiivista. On selvää, että jatkossakin tulee järjestää peruskoulunsa päättävien vanhemmille mahdollisuus osallistua vastaavaan tilaisuuteen. Juhlan käytännön toteutusta kannattaa toki pohtia työyhteisössä, jotta järjestelyt koetaan voimavarojen mukaisiksi.

Koko koulun henkilöstö ansaitsee tänä keväänä erityiskiitoksen poikkeuksellisista viimeisten työviikkojen järjestelyistä.

Lehmuksen yksikön 3. ja 4. kerroksen peruskorjaus käynnistyi etuajassa: kaksi viikkoa ennen lukuvuoden viimeistä työpäivää. Opetus ja oppiminen piti sananmukaisesti ulkoistaa! Käsitykseni mukaan siinä kuitenkin onnistuttiin hyvin.

Yläkoulussa on erityinen vaara lukuvuoden viimeisten viikkojen aikana, että työpäivät koetaan merkityksettöminä. Tämä taas aiheuttaa tarpeetonta rauhattomuutta, johon pitää puuttua. Ongelmien ennalta ehkäisemiseksi tänä keväänä viimeisille työviikoille järjestettiin erilaisia työpajoja ja pedagogiselle ja kasvatukselliselle yhteistyölle eri tahojen kanssa annettiin mahdollisuus. Lisäksi 9. luokkien TET-viikko ajoitettiin viimeistä edelliselle työviikolle. Näissä järjestelyissä onnistuttiin hyvin. Luokanvalvojien ja opinto-ohjaaja Eeva Himbergin osuus järjestelyissä korostui ja he ansaitsevatkin erityiskiitoksen työpanoksestaan.

Olen tänään kesäkuun 6. päivänä palannut "sorvin ääreen". Olen töissä perjantaihin 17. kesäkuuta, jolloin jään vuosilomalle. Aloitan kuitenkin työt taas maanantaina heinäkuun 18. päivänä.

Lukuvuosi 2011-2012 käynnistyy opettajien osalta maanantaina elokuun 15. päivänä ja oppilaiden osalta seuraavana päivänä.

Lausteen ja Vasaramäen koulujen johtokunta on kokouksessaan 11.5.2011 valinnut Tarja Mattilan alkaen 1.8.2011 opettajan virassa toimivaksi apulaisrehtoriksi. Minun, hänen ja kummankin yksikön - Lehmuksen ja Syreenin - vastuuopettajien välisestä työnjaosta tiedotan oppilaille, näiden vanhemmille ja koulun henkilöstölle 15.8.

Ihanaa, Leijonat, ihanaa!

Puheeni koulun henkilökunnan ja eri yhteistyötahojen yhteisessä kevätkahvitilaisuu-dessa perjantaina 3.6.2011

http://www.youtube.com/watch?v=QJuVD5_-0Cw

Suomi voitti kultaa jääkiekon vuoden 2011 MM-kisoissa Bratislavassa. Loppuottelu pelattiin sunnuntaina 15.5. Siinä Suomi voitti Ruotsin 6-1.

Mestaruushuumassa Vasaramäen koulu valmistautuu päättämään kevätlukukautta ja sen myötä lukuvuotta 2010-2011.

Mitä voimme oppia Leijonilta varmistaaksemme sellaisen tuloksen, johon voimme olla tyytyväisiä?

Suomessa on kaksi asiaa, joissa lähes jokainen tuntee olevansa asiantuntija: koulu ja jääkiekko.

Tällä kansakunnalla on poikkeuksellinen kyky havaita puutteita - niin muutostarpeita kuin muuttumattomuustarpeitakin - koulutusjärjestelmässämme ja sitä edustavissa kouluissa: niiden tavoitteissa, työtavoissa ja opetusjärjestelyissä.

Myös kansakunnallemme rakkaan jääkiekon A-maajoukkueemme johtamisesta ja valmennuksesta vastuussa olevat henkilöt ja joukkueen pelaajat tekevät työtä varsin kyseenalaistavassa ilmapiirissä, mikä ei ole hyvään tulokseen vaadittavan vahvan itseluottamuksen kannalta hyvä lähtökohta.

Kun Leijonat nyt ylsi parhaaseen mahdolliseen tulokseen, on aiheellista pohtia, oliko joukkueen toiminnassa jotakin sellaista, josta meidän tulisi ottaa vaarin, jotta oma tuloksemme olisi mahdollisimman hyvä.

Itse kiinnitin huomiota seuraaviin asioihin, joista meidän tulee oppia.

Pitää olla yhteinen tavoite.

Ei se ole heikkoutta, jos ei saavuta korkealle asetettua tavoitetta, vaan se, ettei uskalla asettaa korkeita tavoitteita.

Pelistä pitää voida ja saada nauttia.

Valmentajat tuntuivat tätä painottavan. Sen jälkeen on yksittäisen pelaajankin sitä helpompi toteuttaa. Korostettiin tilaisuuden - yksittäisen ottelun - ainutkertaisuutta. Ikäänkuin Carpe diem! Tartu tähän päivään. Elä tässä hetkessä.

Virheiden tekemistä ei pidä pelätä.

On oltava rohkea. On helpompi olla rohkea, kun joukkueessa on ilmapiiri, joka sallii virheiden tekemisen. Rohkeuteen liittyy riskinotto ja luovuus. Granlundin ilmaveivin takana on henkilökohtainen osaaminen, mutta myös joukkueeseen aikaansaatu positiivinen ilmapiiri.

Yhteinen pelikirja

Joukkueella pitää olla yhteiset yhdessä sovitut säännöt siitä, miten toimitaan eri tilanteissa kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Näistä jokaisen on pidettävä kiinni.

Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia

Tämä periaate ei ole ristiriidassa edellisen kanssa. Kellään ei ole oikeutta sanoutua irti yhteisistä säännöistä erilaisuuteensa vedoten.
Oli säälittävää seurata Venäjän joukkueen peluutusta, kun taitavista pelaajista kootussa joukkueessa vain muutama pelaaja oli Jotakin valmentajan silmissä - vai oliko peluutus enää valmentajan käsissä. Toisaalta loppuottelussa Ruotsin siirryttyä käyttämään vain osaa pelaajistostaan, Suomi käytännössä luisteli voittoon.

Joukkueessa jokaisen on voitava tuntea itsensä tärkeäksi. Jokaiselle on löydettävä se oikea rooli, jossa juuri hänen vahvuutensa tulee joukkueen käyttöön.

Kuitenkin - joukkueen kapteenien, vallankin Mikko Koivun, merkitys oli poikkeuksellinen. He olivat esimerkkejä muille niin kaukalossa kuin pukukopissakin. Tällaisia pelaajia valmentaja tarvitsee, eikä se ole muilta pelaajilta pois.

On osattava pelata toiselle.

Tämä kävi ilmi monissa haastatteluissa. Pelaajat pyrkivät tekemään kaukalossa omilla ratkaisuillaan toisistaan onnistujia.

On osattava iloita yhteisistä saavutuksista.

Leijonat osasivat. Jos kohta julkisuudessa oltiin sitäkin mieltä, etteivät he osanneet tehdä sitä kultamitalien ratkettua nuorison esikuville sopivalla tavalla.

Minulle jäi mieleen tuosta juhlinnasta Leijonien ja Sakari Kuosmasen yhdessä laulama J. Karjalaisen Sankarit.

Laulun viesti oli tämä: Me kaikki olemme sankareita, kun oikein silmin katsotaan.

Lukuvuosi 2010-2011 on päättymässä. Uskon, että lukuvuosi on suonut onnistumisen elämyksiä myös Vasaramäen koulussa. Toivon, että niistä on osattu ja uskallettu iloita - yhdessä, jakamalla.

Vielä muutama sana siitä, mitä minulle itselleni kuuluu... Riittää, kun kuuntelet seuraavasta Irinan kappaleesta vaikka vain ihan alun.

http://www.youtube.com/watch?v=x43QsP5WV6E

Minulle kulunut kevät on tarjonnut mahdollisuuden kiireettömään pohdiskeluun koskien suhdettani työhöni. Yritän sovitella Mikael Granlundin ajatusta "Tämä on kuitenkin vain hokia" omaan arkeeni. Kevät sairaalassa ja kotona on ollut tilaisuus koulumaailman tarkasteluun hieman etäämmältä, mikä on mahdollistanut taas pitkästä aikaa suurten kokonaisuuksien hahmottamisen ja isojen asioiden erottamisen pienistä ja vähän merkitsevistä asioista. Näin huomaamattani olen tullut rakentaakseni toimenkuvaani uudelleen.

On aika kiittää Vasaramäen koulun henkilökuntaa, oppilaita ja näiden vanhempia yhteisestä lukuvuodesta 2010-2011.
Lisäksi haluan kiittää kaikkia Teitä, jotka olette lukuvuoden aikana tukeneet työtämme, huolehtineet käytössämme olevien tilojen kunnossapidosta ja eri tavoin - omista lähtökohdistanne – olette pyrkineet parantamaan koulumme niin henkisiä kuin fyysisiäkin toimintaedellytyksiä.

Kiitos kuluneesta lukuvuodesta 2010-2011! Hyvää kesää!

Koulun keskityttävä olennaiseen

Suomen Rehtorit ry:n puheenjohtajan Ari Pokan mielipidekirjoitus julkaistiin tänään 2.6.2011 ainakin Turun Sanomissa. Kirjoitus tukee siinä määrin pohdiskelujani, että uskallan julkistaa sen täällä blogissani, jotta se tämänkin kautta saisi lisää ansaitsemaansa näkyvyttä. KIrjoitus oli varustettu oheisella kuvalla, joka on otettu Vasaramäen koulun Syreenikujan yksikön keloaulasta.

Suomalainen koulujärjestelmä on kansainvälisesti juhlittu ja arvostettu. Luottamus, hyvin koulutetut opettajat ja pienet kansalliset erot – tämän tarinan tuntuvat osaavan kaikki maailman koulutuspolitiikan tekijät. Mutta mikä on se inhimillinen hinta, joka menestyksestä maksetaan? Kysymystä eivät esitä edes meidän omat koulutuspoliittiset päättäjämme.

Olen ollut pitkään huolissani suomalaisista perusopetuksen rehtoreista, koulunjohtajista ja opettajista, jotka tekevät suomalaisen koulun ihmeen. He kohtaavat päivittäin todellisuuden, missä lapsuus, vanhemmuus ja inhimillisyys ovat joskus kadoksissa. Siinä todellisuudessa työ alkaa näyttäytyä päivästä toiseen selviytymiseltä, johon ei iloa tuo edes se, että valtaosa lapsista ja nuorista tekee koulutyönsä kunnolla.

Suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista, että koulun tehtäväksi on haluttu sälyttää kaikenlaisten uusien ongelmien ratkaisijan rooli kysymättä, onko koululla, rehtorilla tai opettajilla mahdollisuuksia ratkaista näitä asioita. Tai onko heitä edes koulutettu niiden ratkaisemiseen.

Kun aikaresurssi on sidottu opettajien opetustunteihin ja rehtorin työaikaan, vain rehtori voi työpäivän aikana hoitaa ne ongelmat, joita monin tavoin oirehtivat lapset ja nuoret nostavat esiin. Osin ikäväksemme siksi, että koulu on monella lapselle ja nuorelle se ainoa paikka, jossa joku huomaa, joku puuttuu ja on aikuinen lapselle. Kiitoksia tästä työstä saa harvoin.

Toki kunnat ovat oppilashuoltoa resurssoineet. Puhutaan ns. moniammatillisesta yhteistyöstä, jossa sosiaalitoimi, terveystoimi ja opetus ratkovat ongelmia yhdessä. Usein koulu ongelmineen jää kuitenkin ilman apua, koska tässä yhteistyössä vain koulu on avoin ja informoiva. Muut toimijat seisovat asiakkaan suojaksi tehtyjen lakien tai toimintamallien takana ja jakavat tietonsa sivulauseissa, jos niissäkään. Jos haluamme, että lapsen ongelmiin todella pystytään puuttumaan myös koulun tasolla, täytyy viranomaisten tiedonvaihtoa koskevan lain todella tarkoittaa kaikkia viranomaisia ja turvaa koulun työskentelyolosuhteet.

Vielä vakavammin on pohdittava sitä, kenen tehtävä koulussa on olla ongelmien selvittelijä? Rehtori on koulun pedagoginen johtaja, jolla on myös mittava hallinnollinen työtehtävä. Jos rehtorista tulee koulun työrauhan takuuhenkilö, kun koulujen koko on kasvamassa, työsarkaa riittää koko päiväksi. Pedagogisen johtamisen voi luovuttaa opettajille, mutta heitäkin on vaikea nähdä tässä roolissa. Aika pois luokasta, on pois niiltä muilta oppilailta, joiden opettamiseen opettaja on palkattu.

Tämän resurssipainin keskellä kyse on lasten tulevaisuudesta. Ja jos asiaa tarkastelee toisesta suunnasta, niin ainakin itseäni mietityttää, kuka haluaa alkaa perusopetuksen rehtoriksi, jos työsarka on tällainen. Se on hatunnoston ja vakavan palkka- ja työaikakeskustelun paikka.

On mietittävä myös sitä, mitkä ovat tulevaisuuden koulun resurssit. Olisiko koulun henkilöstörakenne uudistettava? Pitäisikö opettajia olla enemmän vai olisiko moniammatillisesta yhteistyöstä siirryttävä moniammatilliseen kouluun, jolla riittää oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin? Ehkä tässä olisi mahdollisuus myös todelliseen ennaltaehkäisevään koulutyöhön, joka vähentäisi tarvetta korjaavaan toimintaan. Ehkä tämä malli mahdollistaisi myös rehtorille työn oppimisen johtajana ja koulun kehittäjänä.

”Anna sille tarroja”. Näin totesi eräs ammattiauttaja koulun erityisopettajalle, kun tämä tiedusteli häneltä, miten toimia itselleen ja ympäristölleen vaaraksi olevan, todella ongelmaisen lapsen kanssa. Esimerkki on niin absurdi, ettei se edes naurata. Siihen sisältyy myös niin vahva toisen ammattilaisen työn aliarvostus, että se oikeasti hätkähdyttää. Tai sitten taustalla on realismia – teillä ei ole mahdollisuuksia tämän asian hoitamiseen. Ehkä koulun, rehtorin ja opettajien tulisikin keskittyä olennaiseen – oppimisen ja kasvun tukemiseen ja siirtää koulun ongelmat sinne, missä ne osataan paremmin ratkaista.


Ari Pokka, puheenjohtaja,Suomen Rehtorit ry

Mitä sanoa ylioppilaalle - vallankin, kun tämä on oma tytär?

Emme opiskele koulua vaan elämää varten. Non scholae sed vitae discimus. Tämä on latinan kielinen sanonta, jonka alkuperää selvittäessäni päädyin filosofi Senecan moraalikirjeisiin ystävälleen Lucilius Iuniorille.

Senecan lauseessa asiat ovat toisinpäin: "Non vitae sed scholae discimus." Tulkintani mukaan Seneca ei kuitenkaan kuvaa sitä, miten asioiden tulisi olla, vaan sitä, miten hän näki asioiden olevan - noin vuonna 60 jKr.

Meidän siis tulisi opiskella elämää varten.

Valitettavasti formaali oppiminen - jota kouluoppiminen edustaa - on helposti oppimista pikemminkin koulua varten, kun oppijalle jää epäselväksi opeteltavan tiedon tai taidon yhteys elämään. Oppimisesta tulee tuolloin suorittamista ja hyvin monen oppiaineen eteen voidaan lisätä tuo ruotsin kielestä tuttu etuliite pakko.

Käsitys siitä, millaista tietoa ja millaisia taitoja elämässämme tulemme tarvitsemaan, muuttuu koko ajan - sen mukaan millaisena näemme tulevaisuuden. Samoin muuttuu käsitys siitä, miten ihminen parhaiten oppii nuo tarvittavat tiedot ja taidot.

Nykyinen ylioppilastutkinto ei välttämättä vastaa parhaalla mahdollisella tavalla siihen, mitä tulevaisuuden yhteiskunta yleissivistävältä koululta odottaa.

On siis ymmärrettävää, että vahvasti elämään suuntautuneella nuorella on vaikeuksia motivoitua opiskeluun, joka tuntuu opiskelulta koulua - ei elämää - varten.

Koulu nykyisellään ei saa kaikista oppilaista esiin tulosten kannalta suotuista kunnianhimoa.

Erityisesti tästä syystä ylioppilastutkinnon suorittaminen on sangen kunnioitettava saavutus!

Se on osoitus loppuun saattamisen kyvystä. Se on tietynlainen maali, jossa ainakin joksikin aikaa on lupa pysähtyä ja olla itseensä tyytyväinen.

Kun opiskelee elämää varten, tiedosta tulee sydämen sivistystä - henkistä pääomaa. Elämää varten opiskelu on viisauden etsintää. Sanotaan, että Sokrates - toinen antiikin filosofi - oli viisain kaikista, koska hän tiesi, että ei tiedä.

Se on tavalliselle ihmiselle vaikeaa. Kuten Apulannan biisissä sanotaan:"Viisaus ei asu meissä. Ei ratkaisut muuta tietämme. Me luopumaan ei suostuta edes tyhmyydestämme."


On asioita, joissa tarvitaan älyä, tieteellistä erittelevää tutkimusta, joka halkoo asiat poikki ja pinoon. Mutta sitten on sydämen viisautta, se ei halkaise asioita, vaan yhdistää ja näkee suurempia kokonaisuuksia.

Kari Uusikylän mukaan ihmisen eheys on onnellisen elämän kriteeri: se, että uskaltaa ja saa kasvaa omaksi arvokkaaksi itsekseen ymmärtäen samalla kuuluvansa kaiken
olevaisen yhteyteen, menneisiin ja tuleviin sukupolviin.

On myös olemassa viisautta, johon ihmisen järki eikä sydän ylety. Se on Jumalan salattu viisaus. Suurinta viisautta ihmisellä on etsiytyä hänen siunauksensa alle; oppia tuntemaan oma ihmisyytensä Jumalan luomana. Silloin näkee itsensä oikean kokoisena.

Onni ei ole ottamista ja saamista, vaan luomista ja antamista.

Virallisia tuloksia odotellessa ja juhlia varovasti järjestellessä....

Voittajan on helppo hymyillä - Bratislavan tunnelmissa

Seuraavassa Jyrki Välimäen pelaajahaastattelu. Saa nähdä, onko hän oppinut kaikki jääkiekkofraasit...

"Kaveri lähti peliin hyvällä jalalla. Me lähdimme peliin jotenkin pelokkaina. Vaikka Venäjällä olikin nippu maailman luokan tähtiä, voi silti sanoa, että kiekko pomppi heille ja taululla oli ekan erän jälkeen 2-0 heille. Meillä oli kuitenkin vahva usko omaan tekemiseen. Toisessa erässä saimme takaisin pelirohkeutemme ja oman pelillisen identiteettimme, mutta ennen kaikkea muistimme pysyä poissa boksista. Noudatimme etukäteen laadittua pelikirjaamme: loimme painetta vastustajan pakkeihin ja onnistuimme estämään kaverin kontrolloidut hyökkäyksiin lähdöt.Toisen erän jälkeen taululla oli 2-2. Lajunen oli hyvä. Hänellä oli tuoreet jalat ja hän laittoi esimerkillisesti kroppaansa likoon. Kolmannessa erässä meillä oli hyvä ilme, vaikka maalia emme saaneetkaan aikaiseksi, mutta ei saanut kaverikaan - suuri kiitos voittavalle maalivahdillemme: maalin suulle kesken ensimmäisen erän vaihdetulle Teemu Lassilalle.Kolmas erä ja jatkoaika olivat maalittomat. Seurasi huikea voittolaukauskilpailu, jonka Suomi vei Immosen, Koivun ja ennen kaikkea Lassilan onnistumisilla."

Urpo Narvanmaa - Vasaramäen koulun talonmies

Lauantain 23. huhtikuuta Turun Sanomissa oli Urpo Narvanmaan kuolinilmoitus muistokirjoituksineen:

"Näimme voimasi vähenevän,
tiesimme lähtösi lähenevän.
Muistosi kaunis vie eteenpäin meitä,
vaik sydän on täynnä kyyneleitä.
Olet ansainnut unen rauhaisan ja
kiitoksen kaikkein kauneimman."

Nuo sanat kuvaavat hyvin sitä, mitä itsekin Urposta ajattelen. En tosin ole nähnyt Urpoa pitkään aikaan, enkä edes kuullut mitään hänestä. Nuo muistokirjoituksen kaksi ensimmäistä riviä kertovat minulle sen, mitä en pitkän eron vuoksi voinut tietää.

Kun tulin Vasaramäen kouluun opettajaksi lokakuussa 1980, Urpo toimi koulun talkkarina. Tuon aikaisen melko yleisen käytännön mukaan talonmies asui koulun yhteydessä. Uudenmaankadun puoleisessa päädyssä oli hänen ja hänen perheensä koti. Nykyään noissa tiloissa toimii partiopoikalippukunta Kupittaan Henrikinpojat.

Asuinhuoneistoja on oikeastaan kaksi. Vielä ennen Urponkin aikaa, koulussa oli työskennellyt kaksi talonmiestä - toisen vastatessa lähinnä talon lämmityksestä. Koulun pihassa on edelleenkin kolme luukkua, joista saatiin syötettyä mitä ilmeisimmin koksia pannuhuoneeseen.

Urpo oli erinomainen talonmies ja minulle hyvä ystävä. Kun sitten lukuvuoden 1991-92 alusta aloitin rehtorina, Urpo toimi eräänlaisena mentorina - henkisenä tukenani - arjen pyörityksessä, kun välillä, aika rankastikin, asemaani kyseenalaistettiin.

Muistan, kun hän kerran virka-ajan taas jo ajat sitten päätyttyä, mutta työpäiväni edelleen jatkuessa, toi minulle varastonsa kätköistä Aura A IV -pullon. Hän osasi lukea minua.

Urpon aikana paikat pysyivät järjestyksessä ja kunnossa. Hänellä oli aina pieni yleistyökalu taskussaan ja havaitessaan sille tarvetta, hän heti otti sen käyttöön. Hän kulki kiinteistössä silmät auki. Jos sitten henkilökunta oli laiminlyönyt velvollisuutensa kiinteistön tai yhteisen välineistön suhteen, Urpo hermostui ja antoi meille siinä määrin palautetta, että muistimme ainakin jonkin aikaa olla taas huolellisempia.

On aivan käsittämätön ajatus, että tämän päivän talonmieheltämme Kimiltä odotetaan, että hän pystyisi samaan, kun hänen saman työajan puitteissa on huolehdittava myös Rakuunatien päiväkodin kiinteistöstä ja Kupittaan koulukiinteistön talonmiehen ollessa estynyt suorittamasta työtehtäviään, myös siitä kiinteistöstä!

Kiinteistönhoito on ulkoistettu kaupungin kiinteistönhoitoyksikölle. Olemme nyt asiakkaita. Sääli on sairautta. Jos palvelu ei pelaa, pitää valittaa. Käy silti sääliksi Kimiä, joka tekee parhaansa mahdottoman tehtävän edessä.

Talonmiehen tehtävät eivät suinkaan ole vähentyneet Vasaramäen koulukiinteistössä - Lehmuksessa - kuten me nykyään sitä kutsumme.

Päinvastoin.

Vuonna 1953 rakennettu koulurakennus hajoaa käsiin. Tarvittavat kiinteistön isommat korjaustyöt laiminlyötiin usean vuosikymmenen ajan. Nyt sitten korjataan ja talonmiehen rooli on aivan keskeinen näiden prosessien koordinoinnissa. Edelleenkin suurin osa ulkotöistä, kuten lumityöt, täytyy tehdä "käsipelillä".

Päinvastoin kuin luullaan: tekniikka ei ole vähentänyt talonmiehen töitä, vaan se on lisännyt hänen työmääräänsä.

Säästöjen hakeminen tekemällä koulujen talonmiehistä huoltomiehiä on ollut hyvin lyhytnäköistä. Uskallan kyseenalaistaa saavutetut tai saavutettavat säästöt.

On siis väärin nykyistä talonmiestä kohtaan muistella Urpon aikoja, mutta väksisinkin sitä tulee tehneeksi.

Piinaviikko

Alemmassa kuvassa Romeo Nordfjordissa Norjassa kesällä 2010
Ylempi kuva on mökiltä Kustavin Etelä-Vartsalasta


Piinaviikko eli hiljainen viikko palmu- ja pääsiäissunnuntain välillä kertaa päivä päivältä Kristuksen tuskien tien tapahtumia.

Tarkoitus oli tällä kertaa hiljentyä hiljaisen viikon sanomaan mökillä Kustavin Etelä-Vartsalassa.
Lauantaina Romeo sitten kohtasi mökin nurkalla kohmeisen pienen kyyn ja pian selvisi, että kyy oli ehtinyt purra Romeota: kaksi pientä verta vuotavaa haavaa koiran kuonossa.

Pian koira lamaantui. Paniikissa annoimme sille kyypakkauksesta lääkettä, jonka koira hädin tuskin suostui nielemään, vaikka lääke oli kätketty lauantaimakkaraan.
Myöhemmin selvisi, ettei kyypakkauksesta ole hyötyä - päinvastoin siitä voi olla haittaa koiran munuaisille, joihin itse kyyn myrkkykin kohdistuu.

Soitin heti päivystävälle eläinlääkärille. Pieneläinklinikka Tuhatjalka toimii Turussa, osoitteessa Läntinen Pitkäkatu 17.
Kehoitettiin viipymättä tulemaan lääkäriin. Siis lähdimme ajamaan Turkuun.
Pieneläinklinikalla tilanne oli lähinnä kaoottinen. Asiakkaita oli paljon - kissoja ja koiria ja näiden huolestuneita omistajia - eikä kaikille riittänyt odotustilassa istumapaikkaa - puhumattakaan hoititiloista: Romeo laitettiin tiputukseen niin, että se istui Eijan sylissä odotustilassa ja tippapussi oli viereisessä naulakossa.

Monen tunnin istumisen jälkeen saimme luvan lähteä. Haimme päivystävästä apteekista lääkärin määräämää särkylääkettä, joka on eräs opiaatti. Farmaseutti muistutti, ettei potilas saa ajaa autoa eikä nauttia alkoholia. Totesin, ettei hän yleensäkään aja autoa.

Tuon ilmeisen pahanmakuisen lääkkeen antaminen on oman bloginsa arvoinen.

Aamuyöstä mökillä tilanne muuttui selvästi huonommaksi. Romeo oli aivan "flaati", lihahyytelö ei mennyt alas ja se aristi vasenta eturaajaansa. Soitin lääkärille, joka sitten kehoittikin meitä tuomaan koiran heille takaisin. Siis lähdimme Turkuun.

Romeo sai lääkäriasemalta oman pienen yksiön - pienen häkin - jossa hän on ollut tähän saakka tiputuksessa.

Nyt on pääsiäisen jälkeinen maanantai ja kello on 20.50.

Olen ollut koko päivän aivan onneton. Koko perhe on ollut sitä.

Pelottaa, kun Romeollakin on varsin vaikea sydämen läppävika ihan niin kuin minullakin oli. Sen vaivaa ei vain voi korjata - pelkästään sitä voidaan lääkitä; joka aamu Romeo saa sydän ja nesteenpoistoläkkeet.

Koiran ja ihmisen välinen suhde on kaksijakoinen ja siksi raastava:

Toisaalta haluan neuvoa kaikkia koiran hankintaa harkitsevia olemaan hankkimatta koiraa, koska aina tulee se päivä, jolloin koirasta on luovuttava, enkä ainakaan minä osaa siihen varautua. Jo pelkkä ajatus tekee minusta lohduttoman.

Toisaalta koira on ihana kaveri. Se tuo omistajansa arkeen niin sanoin kuvaamattoman paljon. Miten paljon olemmekaan saaneet siltä näiden yhdentoista vuoden aikanana!
Siitäkin huolimatta, että se taitaa elää vain itseään varten ja me olemme sille sitä varten, että me viemme sen pitkille lenkeille ja ruokimme sitä.

Nyt pieneläinklinikalta soitetaan. Saamme hakea Romeon kotiin. Sen pää on kuulemma edelleenkin voimakkaasti turvoksissa, mutta lääkäri sanoo - kun kysyn sitä - että Romeo selviää.

Vaikea kuvata, miltä minusta tuntuu. Itken.

Wanhan vasaran juhla 6.4.2011

Wanhan vasaran juhlassa Lehmuksen juhlasalin etuosassa oleva luku muuttuu aina yhtä suuremmmaksi. Nyt tuo luku on 57. On kulunut 57 vuotta siitä, kun Vasaramäen koulu vihittiin juhlallisesti käyttöönsä. Luvun vaihtaminen on aina kunniatehtävä, joka lankeaa jollekin kuudennen luokan oppilaalle.

Tapahtuman yhteydessä lauletaan aina opettaja Eevastiina Miettisen säveltämä ja sanoittama Vasaramäen koulun onnittelulaulu.

Virallinen Wanhan vasaran päivä on 26.3. Tänä vuonna huhtikuu on Vasaramäen koulussa kulttuurikuukausi - osana Turun Euroopan kulttuuripääkaupunkivuotta 2011. Niinpä tämä perinteinen tapahtumakin oli siirretty huhtikuulle.

Nyt tapahtumalla oli myös erityinen nimi: Hanajaiset. Haluttiin tästä vuodesta jokin pysyvä jälki Vasaramäen kouluun. Niinpä eräitten huoltajien avulla kunnostettiin Lehmuksen aulan suihkulähde, joka on jo pitkään ollut poissa käytöstä. Nyt se taas toimii!

Kun koulu aikanaan - vuonna 1953 - rakennettiin, oli paikallislehden yleisön osastossa harmistunut kirjoitus: "Miksi Vasaramäen koulu rakennettiin niin kauas kaupungista ja keskelle metsää?" Kirjoituksessa kuulemma lisäksi moitittiin sitä kuinka koulusta oli tehty turhan "pramea"; oli mm. oma uima-allas.

Tähän silloinen rehtori Mikko Hirvoila vastasi, ettei kysymyksessä ollut uima-allas, vaan pieni suihkulähde, joka sekin oli lahjoitus, josta merkkinä on edelleenkin suihkulähteen pohjassa kirjaimet YS, jotka tulevat sanoista Yrjänän Sementti.

Keskiviikkona 6.4. oli myös koulun taidenäyttelyn avajaiset. Taidenäyttelyyn oli sitten illalla mahdollisuus tutustua myös oppilaitten vanhemmilla. Taidenäyttelyn avajaisten järjestelyissä oli vahvasti mukana myös Vaskun Vanhemmat ry - Vasaramäen koulun vanhempainyhdistys.

Vaikka liikunta on meille Vasaramäen koulussa tärkeää, pidämme yhtä tärkeänä mielen liikettä, kuten arvostamani kollega Martti Hellström sanoo puhuessaan taiteen merkityksestä osana koulun arkea.

Lisää liikuntaa koulupäivään - mutta miten?

Kuva on Vaskun Vanhemmat ry:n - Vasaramäen koulun vanhempainyhdistyksen - joka keskiviikkoisesta Vaskun Pomppu -tapahtumasta, johon koulun oppilaat ja esikouluikäiset voivat tulla liikkumaan klo 18.00-19.30. Ehtona on, että lapsen mukana tulee myös aikuinen valvomaan toimintaa. Kuva on otettu Halloween-teemaisesta erityispompusta.

Turku-TV:n eilisessä vaalipaneelissa oli aiheena liikunta. En ole nähnyt lähetystä, saati sitten ollut läsnä, mutta kommentoin vaalipaneelia tämän päivän Turun Sanomissa olevan, vaalipaneelia käsittelevän, jutun pohjalta.

Vaalipaneelissa on noussut esille ajatus siitä, että liikunta-nimistä oppiainetta tulisi olla enemmän. Jonkun mielestä sitä pitäisi olla yksi tunti päivässä.
Olen sitä mieltä, ettei liikunta-nimisen oppiaineen määrää lisäämällä saada ongelmia ratkaistua.
Ongelmahan on, että suuri osa lapsista ja nuorista liikkuu hyvin vähän tai ei ollenkaan, mikä on syynä siihen, että tulevaisuudessa terveydenhoito on mitä suurimassa määrin sairaiden ja sairauksien hoitoa.

Olen jopa sitä mieltä, että liikunta-nimistä oppiainetta on tällä hetkellä määrällisesti tarpeeksi. Kouluilla on sitä paitsi jonkin verran liikkumavaraa asian suhteen: ei ole välttämätöntä nykyistenkään säädösten voimassa ollessa opettaa vain valtakunnallisen tuntijaon mukaista minimituntimäärää.

Nyt pitää kiinnittää huomiota opetuksen laatuun.

Opetuksen tulee ensisijaisesti tähdätä siihen, että mahdollisimman moni lapsi ja nuori omaksuu liikunnallisen elämäntavan.

Nykyinen liikunnan arviointi on tämän kehityssuunnan esteenä.

Ellei liikunnan arvioinnista voida luopua, niin mielestäni liikunnan arviointia tulisi kehittää entistä enemmän oppilasta ohjaavaksi; sellaiseksi, joka todella antaa eväitä lapselle ja nuorelle, jotta tämä omaksuisi liikunnallisen ja terveyttä arvostavan elämäntavan.

Liikunnassa tasoryhmät ovat hyvä ratkaisu kehitettäessä opetusta. Enemmän osaavilta oppiminen - siis se, että oppilas oppii oppilaalta - on kaunis ajatus, mutta käytännössä kuitenkin suuret osaamiserot lamaannuttavat ne oppilaat, jotka eivät vielä omasta mielestään osaa asioita.

Eräässä Pohjois-Karjalan liperiläisessä alakoulussa oppilaat jaetaan ryhmiin RPY - rajun pelin ystävät - ja ERPY - ei niin rajun pelin ystävät.

Meillä Vasaramäen koulussa on kolmannelta luokalta alkaen mahdollisuus hakeutua liikuntalinjalle. Ns. tavallisessa liikunnassa voidaan sitten keskittyä eri asioihin, toisenlaiseen motivointiin ja toisenlaisiin työtapoihin.

Jo tällä koululiikunnan määrällä koulujen liikuntasalit ovat täyteen buukatut koulupäivien ajaksi. Jos liikuntatunteja tulee lisää, opetus tulee järjestää koulun ulkopuolissa liikuntapaikoissa. Tässä suhteessa koulut ovat sijainniltaan hyvin eriarvoisessa asemassa. Ulkoliikunnan varaan voidaan toki rakentaa, mutta jokainen liikuntaa opettava tietää kyllä, kuinka pitkältä varsinais-suomalainen rospuuttokausi tuntuu. Opetuksen laatu kärsii.

Koululiikunnan rinnalle on nostettu uusi käsite: koulun liikunta. Tämä voi olla ratkaisu ongelmaan.

Koulun liikuntaa ja koululiikuntaa yhdistämällä tulisi päästä siihen, että jokainen liikkuisi vähintään tunnin päivässä.


Koulun liikunta on mm. sitä, että kiinnitetään vanhempien kanssa huomio koulumatkoihin. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni kulkisi koulumatkansa kävellen tai pyörällä.

Koulun liikunta on myös sitä, että kiinnitetään huomiota välitunteihin, mihin liittyy olennaisesti koulupihojen kehittäminen. Tarvittaessa on uskallettava rikkoa perinteinen oppituntien ja välituntien välinen rytmitys. Oppitunteja yhdistämällä saadaan vastaavasti pitempiä välitunteja.

Ennen kaikkea koulun liikuntaa ovat oppituntien jälkeiset oppilaille tarjottavat aktiviteetit.

Turun kaupungin ja Nuori Suomi ry:n yhteinen Koulut liikkeelle -hanke ja sitä seurannut Turun ja Tallinnan yhteinen Safe and Active Schoolday -hanke ovat tuoneet kouluille lisää mahdollisuuksia iltapäiväkerhojen järjestämiseen; tällä hetkellä ei puhuta enää vain liikunnan lisäämisestä vaan monipuolisesti oppilaan hvyinvoinnin edistämisestä.

Mutta miten toimimme, kun hankkeet päättyvät?

Hankkeiden avulla pyritään löytämään pysyviä ratkaisuja. Kaikille ratkaisumalleille on yhteistä se, että ne maksavat. Iltapäivätoiminnot edellyttävät ammattitaitoista ohjausta. Ohaajana voi toimia koulun edustaja, mutta myös koulun yhteistyötahon, kuten urheiluseuran, edustaja. Mutta kaikki haluavat oikeutetusti korvauksen tekemästään työstä.

Varsinkin yläkoulussa onnistumisen avain on oppilaiden osallistaminen. Yleensä mikään valmiiksi aikuisten toimesta pureskeltu ei kiinnosta. Jollakin tavalla - tämä on vaikeaa - tulisi saada nuoret itse suunnittelemaan ja innostumaan asiasta. Aikuisten tehtävä olisi sitten huolehtia puitteista.

Ja sitten vielä: luonnollisesti Kupittaa on paras vaihtoehto tulevan palloiluhallin sijainniksi.

Vasaramäen yhtenäiskoulu kaksi vuotta 4.4.2011

Tänään piti jo ennen kello kahdeksaa kiirehtiä Kirkkotien terveysasemalle Marevan-kontrolliin, jotta ehtisin ennen yhdeksää Kupittaan urheiluhalliin - kaikki tämä jalkaisin.

Tänään 4.4. tuli kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Vasaramäen ja Kupittaan koulut juhlallisesti vihittiin yhtenäiskouluksi ja uuden koulun nimeksi tuli Vasaramäen koulu.

Vietimme syntymäpäivää Kupittaan urheiluhallissa yhteisellä liikunnallisella juhlalla.

Liikunta sopiikin hyvin koulumme yhteisen juhlan teemaksi: meillä toimii osana Turun Seudun Urheiluakatemiaa jo kolmannelta luokalta alkava liikuntalinja ja muutoinkin on pyritty kehittämään liikunnan opetusta - myös niiden oppilaiden osalta, jotka eivät ole liikuntalinjalla. Lisäksi olemme olleet vahvasti mukana kehittämässä koulun likuntaa - ensin Turun kaupungin ja Nuori Suomi ry:n Koulut liikkeelle -hankkeessa ja sitten sitä seuraanneessa Turun ja Tallinnan yhteisessä Safe and active schoolday -hankkeessa.

Juhla alkoi monikulttuurisen koulumme tervetulotoivotuksin.Saimme kuulla, miten "Tervetuloa!" sanotaan niillä eri kielillä, jotka ovat koulussamme edustettuina.

Oppilaat esittivät juhlassa omaa osaamistaan; heillä oli mahdollisuus tuoda omaa liikuntaharrastustaan ja -osaamistaan muiden nähtäville. Oli ainakin tanssia, voimistelua, yleisurheilua, skeittailua, salibandya, jääkiekkoa ja jalkapalloa. Tästä vastasivat lähinnä alakoulun oppilaat, mutta juhla huipentui 9. luokan oppilaiden joukkuevoimisteluesitykseen, joka oli kaunis, mutta samalla hauska esitys.

Oman toipumiseni kannalta oli hyvä todeta, ettei sota sittenkään kaipaa yhtä miestä, vaikka olen ehkä erehtynyt niin luulemaan aiemmin. Jos asiat sujuvat koulussa muutoinkin yhtä jouhevasti kuin mitä tämä juhla sujui - mikä on ilmeistä - saan tosiaan huoletta käydä tämän sairaslomani loppuun.

Juhlan jälkeen minun pitikin sitten kiirehtiä Kupittaan Citymarketiin kahville ja kuuntelemaan eläkeläisten tarinoita. Olen jo sairaslomani tässä vaiheessa onnistunut verkostoitumaan tähän joukkoon...