Pro Urheilu –mitali Tommy Lindholmille

Entiselle A-maajoukkueen päävalmentajalle Tommy Lindholmille on myönnetty arvostettu Pro Urheilu -mitali. Opetus- ja kulttuuriministeriön jakamat mitalit myönnettiin seitsemälle urheilussa vaikuttaneelle henkilölle.



Tunnustukset jakoi kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki keskiviikkona 7.12. Helsingissä. Pro Urheilu -mitali myönnetään urheilun hyväksi tehdystä työstä. Tunnustus on merkittävä myös siinä mielessä, että milloinkaan aikaisemmin Pro Urheilu -mitalia ei olla myönnetty jalkapalloilijalle tai jalkapallovalmentajalle.



Lindholm edusti mittavalla peliurallaan TPS:n (1966–1968, 1973–1978) lisäksi Pargas IF:ää, TuTo:a, Helsingin IFK:ta, Reipasta, turkkilaista Besiktasia ja TuPa:a. Hänen seurajoukkueuransa parhaita saavutuksia ovat Suomen mestaruudet vuosilta 1968 ja 1975, jotka hän molemmat voitti TPS:n kanssa. Yhteensä Lindholm pelasi SM-tasolla 213 ottelua, joissa teki 101 maalia. Vuosina 1967 ja 1968 hän oli SM-sarjan maalikuningas. Lindholmilla on tilillään 43 maaottelua, joissa hän teki 11 maalia.


Lindholm on valmentanut Suomen A-maajoukkuetta vuosina 1992-1994.TPS:n päävalmentajana Lindholm toimi vuosina 1978, 1986-1988 sekä 1991.


Lindholm on koulutukseltaan liikunnanopettaja ja toimii nykyään urheiluvalmennuksen lehtorina Turun Ammattikorkeakoulussa.

Tämän kirjoituksen kuvineen olen lainannut suoraan Suomen Palloliiton www-sivuston etusivulta. Toki viimeiseen virkkeeseen haluan lisätä, että Tommy Lindholm toimii lisäksi Vasaramäen koulun 7.-9. luokkien liikuntalinjan jalkapalloryhmien opettajana.

Jääkiekkosäännöistä

Perjantaina 2.12. pelatussa Mestiksen ottelussa TuTo-Hockey vastaan Heinolan Peliitat sattui erikoinen tilanne. Maalivahti Santaselta meni maila rikki hänen syöttäessään kiekon kanssapelaajalleen joukkueensa pelatessa yivoimaa. Kukaan joukkueessa ei tiennyt, miten tilanteessa tulee toimia. Vihdoin Santanen lähti luistelemaan pelin käydessä kohti vaihtoaitiotaan, jota lähestyessään pyysi mailaa varamaalivahti Kim Törnströmiltä ( kuvassa ), joka oli sitä jo jonkin aikaa ollut tarjoamassa. Kimi liu'utti mailan jäätä pitkin kohti Santasta, joka otti mailan ja kiiruhti työpaikalleen. Seuraavan pelikatkon aikana olikin sitten ihnmettelemistä, kun Kimille määrättiin 2 minuutin rangaistus ja sen päälle automaattinen pelirangaistus - siis suihkukomento. Mailaa - eikä mitään muutakaan - ei saa heittää kentälle pelaaja-aitiosta.

Joukkueen johto oli koko tilanteen ajan "jäässä", eikä siis penkin takaa tullut oikeaa ohjetta: Maalivahti saa pelin käydessä tulla hakemaan pelaajapenkin luota itselleen uuden mailan ja palata maalille. Toisaalta kuka tahansa joukkuetovereista olisi voinut viedä mailan Santaselle. Sillä ehdolla, ettei osallistu peliin mailaa viedessään.

Voisi olettaa ja mielestäni olisi syytä edellyttää, että valmentajat osaavat säännöt. Miten voi valmentaa, jos ei osaa sääntöjä? Edellä kuvattu tilanne on toki poikkeuksellinen, mutta valmentajien puutteisiin sääntötuntemuksessa törmää katsojana lähes joka ottelussa. Toisaalta pelaajapenkin takaa tulee ohjeita tuomareille solkenaan.

Erotuomarikoulutukseen kuuluu nykyään valmennuksellisia osioita, millä pyritään lisäämään tuomareiden pelinlukutaitoa. Voisi kuvitella, että yhtä lailla valmennuskoulutukseen tulisi kuulua sääntökurssi: pelisäännöt ja ennen kaikkea case book - kansainvälisesti sovittu sääntöjen sovelluskokoelma; eräänlainen jääkiekon katekismus.

Sääntöjen hyvä tuntemus olisi valmentajalle taktinenkin työkalu. Tällä hetkellä menetetään monia mahdollisuuksia, kun vain keskitytään huutamaan tuomarille eikä vaivauduta opiskelemaan sääntöjä ja niiden tulkintaan ohjaavia sopimuksia.

Toisaalta liikkeellä tuntuu olevan voimia, jotka eivät ylipäätään pidä koulutusta arvossa: pelkkä kokemus pelaajana on riittävä hyvän valmentajan edellytys. Tämä riittää, vaikka saavutukset valmennuksen saralla eivät ole kummoisetkaan.

Joka sää on ulkoilusää?

Lokakuussa osallistuin Helensburghissa Skotlannissa eurooppalaiselle opettajien täydennyskoulutuskurssille Outdoor Environmental Education. Olen saanut vuonna 2005 osallistua likimain saman organisaation järjestämälle saman nimiselle kurssille Tsekissä. Tälle Tsekin kurssille ovat sittemmin koulustamme osallistuneet Hannu Fälden, Radostina Ivanova, Leena Majaniemi ja Heidi Saukkola-Suomi.

Outdoor Environmental Education-kurssin tavoitteena on vahvistaa osallistujien valmiuksia viedä opetusta koulurakennuksen ulkopuolelle hyödyntämällä koulun ympäristöä eri oppiaineiden opetuksessa. Kurssin aikana opitaan kestävän kehityksen perusteita mm. tutkimalla luonnon erilaisia ravintoketjuja. Kurssin ohjelmassa on myös kurssilaisten itsensä haastamista erilaisiin fyysisiin suorituksiin, kuten kiipeilyyn, mountain bikingiin ja erilaisiin vesiaktiviteetteihin, kuten melontaan.

Ehdoton kokemus tällä kertaa oli aktiviteetti, johon yllä olevassa kuvassa valmistaudun ruotsalaisen ystäväni kanssa. Kuravaatteisiin ja kypärään sonnustautuneina ryömimme erilaisissa kivenkoloissa ja luolissa - koloista, joihin pelkäsi juuttuvansa. Oli valtava tunne, kun voitti pelkonsa.

Koko viikon satoi. Kuin saavista kaatamalla.

Silti olimme koko viikon ulkona.Se ei näyttänyt olevan Skotlannissa ongelma.

Meillä Suomessa on opetuksen ulos viennissä se ongelma, että usein jo pelkkä sateen uhka riittää syyksi muuttaa suunnitelma ja toteuttaa opetus sittenkin sisällä. Tämä hankaloittaa vallankin liikunnan opetusjärjestelyjä, kun pakostakin aina jollakin ryhmällä on ns. ulkovuoro.

Myös välitunnit ovat ongelma, jos lähtökohta on se, että sade on pahasta.

Olisi voitava sateesta huolimatta - toki järkeä käyttäen - viedä opetusta ulos, mikä edellyttää oikeaa pukeutumista.
Vaatetta pitää olla riittävästi ja sateella pitää olla yllä jotain sateen pitävää.Tämä on mielestäni ihan kohtuullinen vaatimus koulun taholta koskien jokaista koulupäivää.

Mikäli sitten opettajan johdolla lähdetään esimerkiksi ryömimään kivenkoloihin - ihania sellaisia löytyy ihan koulun läheltä - opettajan tulee informoida koteja etukäteen, jotta kellään ei ole yllään mitään liian fiiniä.

Kulkukoira Boris Ateenasta

Hyvä ystäväni Helvi Wilkko, joka oli kanssamme Young People in Friendly Human Cities - Athens and Turku -ryhmän mukana Ateenassa, kirjoitti kotiin palattuaan ryhmän Facebook-sivulle näin:

"Pakko kertoa - näin koko viime yön unta hylätyistä koirista. Yritin heitellä niile salaa sämpylän palasia. Jostain sain porkkanalaatikkoakin lautasellisen ja panin sen kadulle Boriksen näköisen koiran eteen mutta heti tuli kolme kreikkalaista matkaopasta peittämään lautasen sanomalehdellä! Perustetaanko Pelasta Boris (ja Tatjana + pian syntyvät pennut) - yhdistys?"

Tämä tapahtui sunnuntaina 13.11. Ateenassa. Olimme seuraamassa Ateenan Maratonia. Johtuen sateesta ja koleasta säästä lähdimme kuitenkin ennen varsinaiseen maratoniin osalistuvien maaliin tuloa pois stadioinilta - tuolta vuoden 1896 olympialaisia varten valmistetulta - kohti Likavittos-kukkulaa.

Kuvassa oleva koira, jolle pian annoimme nimen Boris, lähti meitä seuraamaan, eikä vain seuraamaan, vaan johtamaan ryhmäämme. Se käyttäytyi samalla varsin agressiivisesti muita kulkijoita kohtaan. Tuntui siltä, että se oli ottanut tehtäväkseen johdattaa meidät minne ikinä olimmekin menossa ja samalla suojella meitä.
Se oli valmis seuraamaan ryhmää hissivaunuun, joka vei ryhmän Likavittos-kukkulalle, mutta hissin henkilökunta ei pitänyt tätä soveliaana.
Kun tulimme alas kukkulalta, koira oli odottamassa meitä läheisessä kadunkulmassa ja ryhtyi taas johtamaan meitä, minne tahansa olimmekin menossa.

Alkoi tuntua siltä, että Boriksesta voi tulla meille ongelma. Viimeistään noustessamme lentokoneeseen..

Sateenvarjoa kantaneen vanhemman herran kohtaaminen oli dramaattinen. Mies sohi rähisevää ja uhittelevaa koiraa sateenvarjolla ja koira oli vähällä purra sateenvarjosta entisen.

Syntagma-aukiolta ryhmäämme liittyi toinen koira - varsin hyvässä lihassa ollut lyllertäjä.
Päädyimme paikalliseen pikaruokapaikkaan, mistä sai varsin edullista gyros pitaa.

Koirat päivystivät ulkona uskollisesti.

Syntagman metroasemalle laskeuduttuamme tiemme lopulta erkaantuivat. Boris jatkoi kohti parlamenttitaloa. Sen edustalla se ilmeisesti oli oppinutkin rähisemään.

Young People in Friendly Human Cities - Athens and Turku

Terveiset täältä Ateenasta. Olemme olleet täällä EU:n Youth in Action -ohjelman alaisessa ryhmätapaamisessa kreikkalaisten nuorten ja heidän ohjaajiensa kanssa viime maanantaista lähtien.

Käynnistimme viikon asettamalla itse kukin itsellemme oppimistavoitteet ja miettimällä myös sitä, mikä voi estää oppimisen.

Sen jälkeen onkin sitten pitänyt kiirettä. En lähde päiväkirjan omaisesti kuvaamaan, mitä kunakin päivänä on nähty,tehty ja koettu - se on tapaamiseen osallistuneiden nuorten tehtävä.

Tänään sunnuntaina aloitimme paluumatkan kiipeämällä Likavittos-kukkulalle, joka on Ateenan korkein paikka. Oivallinen paikka jättää hyvästit kaikelle näkemällemme: "Tuolla on Pireus. Tuolla on Akropolis. Tuolla on Paleo Faliro, jossa ystävämme asuvat ja käyvät koulua..."

Palauttuamme hotelliimme aloimme valmistella Farewell-partya. Tulisimme näkemään kreikkalaiset ystävämme - ainakin toistaiseksi - viimeisen kerran.

Ilta oli onnistunut. Toki se vaati monelta ponnisteluja: päästäkseen pois mukavuusalueeltaan tuli tehdä töitä - väsytti,mutta silti piti vielä jaksaa olla ulospäin suuntautuva ja sosiaalinen.

Huomenna palaamme siihen, mistä aloitimme: oppimistavoitteisiin. Otamme esille EU:n määrittelemät "key competences" ja arvioimme itse kukin mennyttä viikkoa niiden kannalta.

Sen jälkeen on todistusten jako. Todistus on Youth Pass, jonka voi sitten itse kukin liittää omaan CV:nsä oheen.

Juuso - aikaansa edellä

Osallistuin torstaina 6.10. Suomen Rehtorit ry:n ProRexi-tapahtumaan Sigyn-salissa, minne oli kerääntynyt parisen sataa rehtoria eri puolilta maata. Sain nähdä ja kuulla Alf Rehnin luennon luovuudesta ja ihmisten johtamisesta. Alf Rehn on Åbo Akademin organisaation ja johtamisen professori.Rehn on saanut kansainvälistä tunnustusta - mm. Thinkers 50 -listalla.
Mieleeni jäi mm. kuvaus siitä, kuinka me rakastumme "ympärillä olevaamme", mikä estää meitä avoimesti ja vastaanottavaisesti suhtautumaan uusiin ajatuksiin. Vastauksemme on hyvin usein refleksinomainen kieltäminen.

Alf Rehnin luennolta kiirehdin Veritas-stadionille, jossa oli klo 15 alkamassa kirjan "Juuso - aikaansa edellä" julkistamistilaisuus.


Kirja on kertomus maajoukkuejääkiekkoilijan, valmentajan ja urheiluvaikuttajan Juhani "Juuso" Wahlstenin elämän mittaisesta matkasta. Tarinassa kuvataan hänen elämäänsä ja vaiheitaan niin Suomessa kuin ulkomailla.

Teos avaa lukijalle Juuson kokemuksia ja kohtaamisia matkalla pienestä suomalaisesta kaupungista kansainvälisten pelikenttien edustajaksi. Kirja taustoittaa hänen elämäänsä niin pelien kuin perhe-elämänkin kautta.

Wahlstenin pioneerityö suomalaisen urheilukulttuurin toimijana ja edelläkävijänä kuvataan yksityiskohtaisesti Juuson kokemana ja kertomana.

Siirtyminen Alf Rehnin luennolta Juuson tilaisuuteen oli hyvin luontevaa. Kirjansa nimen mukaisesti hän on aina ollut aikaansa edellä luovine innovaatioineen, joita säännöllisesti on ohjannut hyvin laaja lähestymiskulma jääkiekon kehittämiseen - aina on ollut kysymys paljon isommasta: urheilun kehittämisestä ja nuorten tukemisesta kasvussa urheilun avulla.

Tutustuin Juusoon, kun aloimme kehtittää "reikäkiekkoa" alakoulujen käyttöön. Myöhemmin tämä kehitystyö johti LUOKKALÄTKÄän, joka toteutuessaan tulevana talvena olisi Turussa kymmenes kerta, kun kaupungin 1.-3. luokkien oppilaat kutsutaan tähän tapahtumaan.

Myöhemmin illalla ProRexi-tapahtumaan palattuani kollegani Mika Rantanen Kaarinasta muisteli, että kuvani - kymmenvuotiaan pienen pojan kuva - on keräilykorttikansiossa vuodelta 1970. Hän kertoi keränneensä aikoinaan koko kirjan täyteen ja onnistuneensa vielä säilyttämään tuon kansion näihin päiviin saakka.

Sen lisäksi, että kansiosta löytyy samalta sivulta minun kuvani kanssa Normaston Arin - Hepokullan rehtorin - kuva, kansiosta löytyy monen Juuson kirjan julkistamistilaisuudessa läsnäolleen kuva.

Paikalla olivat mm. Seppo Lindström, Jorma Valtonen, Urpo Ylönen, Juhani Tamminen, Ilkka Mesikämmen ja Matti "Mölli" Keinonen.

Minutkin oli sinne kutsuttu. Arvostan sitä.

Velkasaneeraus uhkaa?

Syyskuun alussa kävin kahden Young People in Friendly Human Cities - Athens and Turku -ryhmän nuoren jäsenen kanssa Ateenassa valmistelemassa marraskuussa Ateenassa toteutettavaa kreikkalais-suomalaista nuorten ryhmätapaamista. Suomalaiset nuoret ovat Vasaramäen koulun viime ja tämän lukuvuoden 9. luokkien oppilaita.

Osallistun siis Youth in Action -ohjelmaan. Vaimoani tämä huvittaa.Ei ihan aiheetta: 5.10. - kansainvälisenä opettajien päivänä täytän 53 ja juuri nyt tunnen itseni vähintäänkin sen ikäiseksi känkäksi...

Tänään olin nimittäin kuuntelemassa monen muun lailla ravintola Alabaman auditoriossa Opetushallituksen opetusneuvos Pirjo Koivulan luentoa Tuen kolmiportaisuus normien valossa.

Luento auttoi ymmärtämään tämän vuoden alussa voimaan astuneen perusopetuslain muutosta: perusopetuksen oppilaalle tarjottavan oppimisen ja koulunkäynnin tuen tulee olla kolmiportainen käsittäen yleisen tuen, tehostetun tuen ja erityisen tuen.

Yleinen tuki on yleensä alakoulun luokassa luokanopettajan ja yläkoulun luokassa aineenopettajan antamaa tukea, mikä on mielestäni kaikkein tärkein näistä tuen portaista ja siksi sen kehittämisen koen ensisijaisen tärkeäksi. Yleistä tukea ovat myös yhteistyö opettajien kesken ja avustajapalvelut.

Yleisen tuen tulisi perustua vuoden 2004 perusopetuksen valtakunnallisiin perusteisiin, jotka monelta osin ovat vieläkin saavuttamatta koulun arkea. Yleisen tuen kannalta mm. tulisi tiedostaa luvut oppimiskäsityksestä ja sen vaikutuksesta työtapoihin ja ennen kaikkea oppilaan arvioinnista. Arviointi on oppimisen arvioinnin ohella myös arviointia oppimista varten ja oppilaan omien arviointitaitojen kehittämistä. Yleisen tuen kehittäminen perustuu sille myönteiseen asenteeseen; siihen uskoon, että kaikkia luokan sisäisiä mahdollisuuksia ja voimavaroja ei vielä ole käytetty ja haluun etsiä näitä.

Kun tuntuu siltä, että yleinen tuki ei riitä, tehdään pedagoginen arvio ja sen pohjalta oppimissuunnitelma. Tämän pohjalta voidaan ryhtyä antamaan tehostettua tukea. Tällöin samoja yleisen tuen keinoja käytetään oppilaan hyväksi, mutta vielä tehostetummin ja moniammatillinen oppilashuoltotyöryhmä tukee opettajaa tarkoituksenmukaisten tukikeinojen löytämisessä.

Kun tuntuu siltä, että tehostettu tuki ei riitä, laaditaan pedagoginen selvitys, jonka pohjalta voidaan laatia sitten HOJKS, henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma, joka on erityisen tuen edellytys.

Jos haluamme - niin kuin me Vasaramäen koulussa teemme - että, edellä lyhyesti kuvaamastani perusopetuslain muutoksesta tulee osa toimivaa koulun arkea, meidän tulee käyttää tähän valtavasti aikaa. Aikaa tarvitaan uuden oppimiseen ja yhdessä tekemiseen.

Opettajan palkkaukseen kuuluvasta yhteissuunnitteluajasta ei tähän prosessiin aikaa jää. Tuo ns. YT-aika - kolme tuntia viikossa - menee arjen pyörittämiseen yhteistyössä muun henkilöstön ja oppilaiden vanhempien kanssa.

Aikaresurssin suhteen ollaan lähellä konkurssia. Koulun ylläpitäjän pitää lainata aikaa.

Markkinat ovat syystä hermostuneet.

Aikaa aiotaan lainata rehtorilta ja opettajilta. Rehtori ja opettajat - ja näiden läheiset - ovat huolestuneita siitä, milloin laina maksetaan takaisin. Epäillään, että se ei toteudu kenenkään kohdalla työuran aikana. Epäillään myös, että ajan katteeton lainaaminen tulee jatkumaan.

Ratkaisu olisi opettajien kokonaistyöaika. Sitä ei haluta nähdä. Ei - vaikka velkasaaneraus uhkaa: jostakin on löydettävä aikaa.

Mihin Vasaramäen koulun 7.-9. luokkien oppilaat sijoitetaan 1.8.2013 lukien?

Kupittaan koulutalon peruskorjaus tulee ajankohtaiseksi, kun Kupittaan lukio muuttaa yhteen Aurajoen lukion kanssa muodostettavaan Kerttulin lukioon 1.8.2013 lukien.


Kiinteistö kaipaa todella peruskorjausta. Ongelmana ovat vanhentunut LVI-tekniikka, nykykoulun kannalta epätarkoituksenmukaiset tilat ja puutteellinen ilmanvaihto.

Kaikki osapuolet ovat ongelmista tietoisia.

Kuitenkin puheissa korostetaan, että on väärin puhua homekoulusta, koska hometta tehdyissä tutkimuksissa ei ole kiinteistöstä löydetty.
Jos olisi löydetty, nämä tilat toki olisi suljettu.

Käydyissä keskusteluissa - niin tilalaitoksen kuin kasvatus- ja opetusvirastonkin edustajat - ovat olleet sitä mieltä, että uusien sisäilmatutkimusten tekeminen olisi tarpeetonta. Tulos tiedetään. Laajan vuonna 2004 toteutetun tutkimuksen tuloksia ei kiistetä: tutkimus nosti esille ilmanvaihdon puutteet.

Ilmanvaihtoa on mm. lukuvuonna 2010-2011 pyritty tehostamaan siivousta lisäämällä, ilmanvaihtokanavien puhdistuksella ja asentamalla luokkakohtaisia ilmanvaihtokoneita.
Tänä lukuvuonna näitä koneita tullaan asentamaan lisää koulun tekemän esityksen mukaisesti.

Vasaramäen koulun henkilökunnalle järjestettiin informaatiotilaisuus Kupittaan koulukiinteistön tulevaisuutta koskevista vaiohtoehdoista maanantaina 29.8.2011. Henkilökuntaa informoivat suunnittelupäällikkö Tapio Alapaattikoski ja perusopetuspäällikkö Outi Rinne kasvatus- ja opetusvirastosta. Tilaisuudessa olivat läsnä vastaamassa mahdollisiin kysymyksiin tilalaitoksesta Merja Lumme, Minna Juselius ja Lars Wiren.

Peruskorjaukselle on kaksi vaihtoehtoa: kokonaan uuden koulun rakentaminen tai koulun lakkauttaminen yläkoulun osalta ja oppilaiden sijoittaminen muihin kouluihin.

Parhaana ratkaisuna pidän uuden koulun rakentamista. Tämä on mahdollista joko Kupittaan koulutalon paikalle tai Vasaramäen koulutalon välittömään läheisyyteen, mitä pidän parhaana vaihtoehtona. Tämä mahdollistaisi sekä vanhojen että uusien koulutilojen joustavan yhteiskäytön ja koulun pedagogisen kehittämisen aivan uudella tavalla. Koulun erityispainotuksen edellyttämät liikuntatilat koulu saisi Turun Ammattikorkeakoulun Ruiskadun yksiköstä, Kupittaan liikuntalaitoksista ja mahdollisesta Kupittaalle rakennettavasta palloiluhallista.
Tämä vaihtoehto tosin perustuu kaavamuutokseen, koska Vasaramäen koulun nykyiselle tontille tuo lisärakennus ei mahdu.

Vaihtoehto on myös koulun lakkauttaminen yläkoulun osalta. Noin 300 oppilaan sijoittaminen muihin kouluihin ei vain ole helppoa - tällä hetkellä se on mahdotonta. Osa oppilaista voitaisiin sijoittaa muihin kouluihin, mm. Puropellon kouluun, mutta ei kaikkia. Tämä tilanne jatkuisi arviolta vuoteen 2016, jolloin Hirvensalon koulun lasketaan valmistuvan ja Luostarivuoren koulutalon tällöin voivan vastaanottaa isomman määrän oppilaita.

Kun nyt toteutettavasta kouluverkkouudistuksesta aikanaan päätettiin, sitä perusteltiin mm. sillä, että aikaan saatavat säästöt voidaan käyttää olemassaolevien koulukiinteistöjen peruskorjaukseen; Kupittaan koulutalo tuolloin nimeltä mainiten.
Tästä on nyt syytä pitää kiinni.

On selvää, että vaikka Vasaramäkeen rakennetaan uusia koulutiloja yhtenäiskoulun käyttöön tai jos Kupittaan koulukiinteistö peruskorjataan, kaupungilla ei ole liikaa koulutiloja.

Skanssin asuinalue tulee toteutumaan. Toteutumisen edellytyksenä ovat hyvät, toimivat palvelut. Lähikoulu - yhteinäisen perusopetuksen Vasaramäen koulu - olisi juuri tällainen.

Kun haaveesta tuli totta

Vihren on 2914 metriä korkea, Bulgarian Pirin-vuorten korkein ja koko maan toiseksi korkein ja koko Balkanin kolmanneksi korkein vuori.

Ystävieni Hannun ja Radostinan näytettyä joitakin vuosia sitten kuvia Vihrenistä, toivoin jonakin päivänä saavani itsekin kokea tuon uskomattoman kauniin vuoren huipulle nousun.

Haaveeni toteutui perjantaina 24. päivänä kesäkuuta - siis juhannusaattona.

Nautittuamme poikkeuksellisen tukevan aamiaisen hotellissamme Mountain Romance - jo hotellin nimikin oli enteellinen: tulisin pian rakastumaan - lähdimme varsin varhain Banskosta ajamaan kohti Vihreniä.

Vaikka aamiainen olikin tukeva, hieman arvellutti oppaamme Radostinan laatima eväsmenu: yksi omena jokaiselle. Yhteensä neljä omenaa: yksi Radostinalle, yksi Hannulle, yksi vaimolleni Eijalle ja yksi minulle.

Mutkittelevaa tietä ajoimme 2000 metrin korkeudella olevalle paikoitusalueelle. josta aloitimme oman osuutemme.

Vuorelle nousijoita oli muitakin, mutta ei käsittääkseni lainkaan niin paljon kuin myöhemmin varsinaisen lomasesongin käynnistyttyä heinäkuussa tulisi olemaan. Vuorelle noustaan merkittyä reittiä, mutta luonnollisestikaan mistään siloitellusta polusta ei ole kysymys. Ei olisi ollut lainkaan liiottelua, jos jalassa olisivat olleet lenkkitossujen - ne samat, joista toinen juuri jäi Kustavissa suohon - sijaan tukevat vaelluskengät. Siitäkin huolimatta nautin siitä, että kaikki matkalla tapaamani olivat ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa vetimissä.

Vierastan sitä, että yksinkertaisiinkin perinteisiin liikuntamuotoihin, kuten luonnossa liikkumiseen, pitää lähteä hyvin varustellun urheiluliikkeen kautta ja asuksi ei käy muu kuin gore tex.

Nykykäsityksen mukaan Tornikotkien Kärppä-vartion olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuolla viluun ja nälkään joka kerta, kun se oli laavuretkellä Hirvijärvellä 70-luvun puolivälissä.

Nousun Vihrenille oli arvioitu kestävän kolme tuntia. Matkan varrella olleet muutamat opastaulut kertoivat, kuinka paljon aikaa olisi tämän mukaan tullut käyttää ja kuinka paljon aikaa olisi vielä jäljellä.

Polku kiersi jonkin verran vuoren sivulle, jotta viimeistä osuutta ei tarvitsisi tehdä vuoren jyrkimmästä kohtaa. Kun tuo viimeinen osuus alkoi eräänlaisesta kurusta, johon tavallaan laskeuduimme - totesin heti, ettei ainakaan minun kohdallani sille varattu 40 minuuttia riittäisi. Rehellisesti sanoen: tuossa kohtaa en lainkaan uskonut jaksavani kiivetä huipulle.

Jo jonkin aikaa seurueessamme oli ollut mukana Olga. Hänet Radostina otti suojiinsa, kun Olgan muu seurue ei tuntunut tietävän, että vuorella(kaan) kaveria ei jätetä. Minä ainakaan en olisi yksin jaksanut enää jatkaa. Muiden kannustus ja yhteiset lyhyet lepohetket auttoivat minut saavuttamaan muiden mukana huipun. Aikaa kului yhteensä kolme tuntia kaksikymmentä minuuttia.

Tunne oli sanoin kuvaamaton. Yritän silti. Näkymät eri suuntiin olivat uskomattomat kauniit. Oli tosi hyvä olo. Kaikesta teki vielä parempaa se, kun tuon olotilan sai jakaa rakkaan vaimon ja hyvien ystävien kanssa. Liikutuin, kun ajattelin, että vielä runsas kolme kuukautta sitten makasin sairaalassa eteisvärinää murehtien.

Paluumatkaa pelkäsin. Yllätyksekseni kuitenkin totesin, että ainakin alkuun se sujui hyvin ja varsin nopeasti. Loppumatkasta - autojen paikoitusalueen jo häämöttäessä - olin kuitenkin todella väsynyt tai pikemminkin kyllästynyt tuohon jaloille käyvään kivikkoiseen maastoon.

Lopulta pääsimme perille automme luo. Aikaa oli kulunut kuusi tuntia siitä, kun vaellukselle olimme lähteneet. Pian saisin taas yrittää tulla ymmärretyksi bulgarian kielellä:"As istam etna kulema Zagorka."

Erään lenkkitossun tarina

Kun seuraavan kerran kohtaan jonkun, jolla on vain yksi kenkä, en jää asiaa ihmettelemään. Hienotunteisuussyistä olen kuin en moista huomaisikaan. Nyt nimittäin henkilökohtaisesti olen saanut tuntea, miltä tuntuu palata kotiin yhdellä kengällä.

Taas kerran tuntui hyvältä lähteä mökiltä metsään - muovipussi taskussa, jos vaikka kanttarelleja löytyisi. Romeo oli innoissaan; metsässä vapaana kulkeminen ilmeisesti saa senkin unohtamaan vanhenemisen mukanaan tuomat pikkuvaivat.

Emme päässeet kauaskaan, kun jo saimme aiheen pysähtyä: kanttarelleja keskellä polkua!

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että luultuani lähestyväni mökkiämme olimmekin päinvastoin etääntyneet siitä ja tunnistin edessäni olevan peltoaukean hyvin kaukana mökistämme olevaksi. Pyrkiessäni välttämään talojen pihoja, soita, hakkuuaukioita ja ryteikköjä - ajatellen lähinnä lyhytjalkaista kaveriani - eksyin entisestään.

Tuli tilanteita, joista ei ollut helppoa ulospääsyä. Kengät kastuivat...

Tuli vastaan tilanteita, jolloin piti ottaa tuo lyhytjalkainen raskaasti läähättävä kaveri syliin ja kantaa pahimman yli. Eräässä tällaisessa jalkani upposi syvälle suohon. Kun hädin tuskin sain sen ylös, huomasin olenvani vailla siinä vielä hetkeä aiemmin ollutta lenkkaria.

Lenkkari oli ja pysyi syvällä suossa.

Tämä taas on seurausta siitä, että olen ottanut tavaksi kulkea - nuorten miesten tavoin - lenkkarien nauhat auki.

Yritin nähdä asiat positiivisesti. Sää oli tälle seikkailulle - sitähän tämä oli - oikein hyvä. Ei ollut liian kuumaa. Hiki johtui fyysisestä rasituksesta, mikä sekin on ihmiselle ja koiralle hyväksi. Ja nuo kengät olivatkin jo aika kuluneet. Oli jo aikakin luopua niistä.

Mietin, luopuisinko heti myös vasemman jalan lenkkarista. Päätin kuitenkin jostain syystä pitää sen edelleen jalassa.

Olin edelleen eksyksissä. Oli kulunut kaksi tuntia siitä, kun olimme lähteneet.

Pian kuitenkin löysimme sen kohdan mökille johtavasta mönkijän urasta,josta olimme aiemmin poikenneet edellä kuvatuin seurauksin.

Enää toivoin, ettei kukaan tulisi vastaan. Oli jokseenkin misterbiinmäinen olo.

Katse tulevaisuuteen

Lukuvuosi 2010-2011 päättyi opetuksen osalta lauantaina 4.6.2011.

Alakoulun osalta lukuvuosi päätettiin perinteiseen tapaan: lipunnoston jälkeen kokoonnuttiin Lehmuksen rinneteatteriin kunniakirjojen, stipendien ja erilaisten palkintojen jakoon. Tämän jälkeen siirryttiin juhlasaliin juhlaan, jossa kuudensien luokkien oppilaat jättävät alakoulun ja siirtyvät yläkouluun.

Samaan aikaan Syreenin yksikössä 7. ja 8. luokkien oppilaille heidän luokanvalvojansa jakoivat lukuvuositodistukset.

9. luokkien oppilaat ja heidän vanhempansa oli kutsuttu koolle käynnistämään uutta perinnettä koulumme käytäntöihin: peruskoulunsa päättävien juhlaa.

Vaikka vuosi sitten näkemäni yläkoulun kevätjuhla - jossa siihen astisen perinteen mukaisesti hyvästeltiin 9. luokkien oppilaat - olikin varsin juhlallinen, kaipasin juhlaa, jossa myös 9. luokkien oppilaiden vanhemmilla olisi mahdollisuus olla läsnä. Sen tähden seurasinkin mielihyvällä tämän ensimmäisen tämän tyyppisen tilaisuuden valmistelua.

Toki tilaisuus tarjoiluineen teetti valtavasti työtä lukuvuoden siinä vaiheessa, jossa voimavarat olivat jo ehtymässä. Palaute on kuitenkin ollut hyvin postiivista. On selvää, että jatkossakin tulee järjestää peruskoulunsa päättävien vanhemmille mahdollisuus osallistua vastaavaan tilaisuuteen. Juhlan käytännön toteutusta kannattaa toki pohtia työyhteisössä, jotta järjestelyt koetaan voimavarojen mukaisiksi.

Koko koulun henkilöstö ansaitsee tänä keväänä erityiskiitoksen poikkeuksellisista viimeisten työviikkojen järjestelyistä.

Lehmuksen yksikön 3. ja 4. kerroksen peruskorjaus käynnistyi etuajassa: kaksi viikkoa ennen lukuvuoden viimeistä työpäivää. Opetus ja oppiminen piti sananmukaisesti ulkoistaa! Käsitykseni mukaan siinä kuitenkin onnistuttiin hyvin.

Yläkoulussa on erityinen vaara lukuvuoden viimeisten viikkojen aikana, että työpäivät koetaan merkityksettöminä. Tämä taas aiheuttaa tarpeetonta rauhattomuutta, johon pitää puuttua. Ongelmien ennalta ehkäisemiseksi tänä keväänä viimeisille työviikoille järjestettiin erilaisia työpajoja ja pedagogiselle ja kasvatukselliselle yhteistyölle eri tahojen kanssa annettiin mahdollisuus. Lisäksi 9. luokkien TET-viikko ajoitettiin viimeistä edelliselle työviikolle. Näissä järjestelyissä onnistuttiin hyvin. Luokanvalvojien ja opinto-ohjaaja Eeva Himbergin osuus järjestelyissä korostui ja he ansaitsevatkin erityiskiitoksen työpanoksestaan.

Olen tänään kesäkuun 6. päivänä palannut "sorvin ääreen". Olen töissä perjantaihin 17. kesäkuuta, jolloin jään vuosilomalle. Aloitan kuitenkin työt taas maanantaina heinäkuun 18. päivänä.

Lukuvuosi 2011-2012 käynnistyy opettajien osalta maanantaina elokuun 15. päivänä ja oppilaiden osalta seuraavana päivänä.

Lausteen ja Vasaramäen koulujen johtokunta on kokouksessaan 11.5.2011 valinnut Tarja Mattilan alkaen 1.8.2011 opettajan virassa toimivaksi apulaisrehtoriksi. Minun, hänen ja kummankin yksikön - Lehmuksen ja Syreenin - vastuuopettajien välisestä työnjaosta tiedotan oppilaille, näiden vanhemmille ja koulun henkilöstölle 15.8.

Ihanaa, Leijonat, ihanaa!

Puheeni koulun henkilökunnan ja eri yhteistyötahojen yhteisessä kevätkahvitilaisuu-dessa perjantaina 3.6.2011

http://www.youtube.com/watch?v=QJuVD5_-0Cw

Suomi voitti kultaa jääkiekon vuoden 2011 MM-kisoissa Bratislavassa. Loppuottelu pelattiin sunnuntaina 15.5. Siinä Suomi voitti Ruotsin 6-1.

Mestaruushuumassa Vasaramäen koulu valmistautuu päättämään kevätlukukautta ja sen myötä lukuvuotta 2010-2011.

Mitä voimme oppia Leijonilta varmistaaksemme sellaisen tuloksen, johon voimme olla tyytyväisiä?

Suomessa on kaksi asiaa, joissa lähes jokainen tuntee olevansa asiantuntija: koulu ja jääkiekko.

Tällä kansakunnalla on poikkeuksellinen kyky havaita puutteita - niin muutostarpeita kuin muuttumattomuustarpeitakin - koulutusjärjestelmässämme ja sitä edustavissa kouluissa: niiden tavoitteissa, työtavoissa ja opetusjärjestelyissä.

Myös kansakunnallemme rakkaan jääkiekon A-maajoukkueemme johtamisesta ja valmennuksesta vastuussa olevat henkilöt ja joukkueen pelaajat tekevät työtä varsin kyseenalaistavassa ilmapiirissä, mikä ei ole hyvään tulokseen vaadittavan vahvan itseluottamuksen kannalta hyvä lähtökohta.

Kun Leijonat nyt ylsi parhaaseen mahdolliseen tulokseen, on aiheellista pohtia, oliko joukkueen toiminnassa jotakin sellaista, josta meidän tulisi ottaa vaarin, jotta oma tuloksemme olisi mahdollisimman hyvä.

Itse kiinnitin huomiota seuraaviin asioihin, joista meidän tulee oppia.

Pitää olla yhteinen tavoite.

Ei se ole heikkoutta, jos ei saavuta korkealle asetettua tavoitetta, vaan se, ettei uskalla asettaa korkeita tavoitteita.

Pelistä pitää voida ja saada nauttia.

Valmentajat tuntuivat tätä painottavan. Sen jälkeen on yksittäisen pelaajankin sitä helpompi toteuttaa. Korostettiin tilaisuuden - yksittäisen ottelun - ainutkertaisuutta. Ikäänkuin Carpe diem! Tartu tähän päivään. Elä tässä hetkessä.

Virheiden tekemistä ei pidä pelätä.

On oltava rohkea. On helpompi olla rohkea, kun joukkueessa on ilmapiiri, joka sallii virheiden tekemisen. Rohkeuteen liittyy riskinotto ja luovuus. Granlundin ilmaveivin takana on henkilökohtainen osaaminen, mutta myös joukkueeseen aikaansaatu positiivinen ilmapiiri.

Yhteinen pelikirja

Joukkueella pitää olla yhteiset yhdessä sovitut säännöt siitä, miten toimitaan eri tilanteissa kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Näistä jokaisen on pidettävä kiinni.

Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia

Tämä periaate ei ole ristiriidassa edellisen kanssa. Kellään ei ole oikeutta sanoutua irti yhteisistä säännöistä erilaisuuteensa vedoten.
Oli säälittävää seurata Venäjän joukkueen peluutusta, kun taitavista pelaajista kootussa joukkueessa vain muutama pelaaja oli Jotakin valmentajan silmissä - vai oliko peluutus enää valmentajan käsissä. Toisaalta loppuottelussa Ruotsin siirryttyä käyttämään vain osaa pelaajistostaan, Suomi käytännössä luisteli voittoon.

Joukkueessa jokaisen on voitava tuntea itsensä tärkeäksi. Jokaiselle on löydettävä se oikea rooli, jossa juuri hänen vahvuutensa tulee joukkueen käyttöön.

Kuitenkin - joukkueen kapteenien, vallankin Mikko Koivun, merkitys oli poikkeuksellinen. He olivat esimerkkejä muille niin kaukalossa kuin pukukopissakin. Tällaisia pelaajia valmentaja tarvitsee, eikä se ole muilta pelaajilta pois.

On osattava pelata toiselle.

Tämä kävi ilmi monissa haastatteluissa. Pelaajat pyrkivät tekemään kaukalossa omilla ratkaisuillaan toisistaan onnistujia.

On osattava iloita yhteisistä saavutuksista.

Leijonat osasivat. Jos kohta julkisuudessa oltiin sitäkin mieltä, etteivät he osanneet tehdä sitä kultamitalien ratkettua nuorison esikuville sopivalla tavalla.

Minulle jäi mieleen tuosta juhlinnasta Leijonien ja Sakari Kuosmasen yhdessä laulama J. Karjalaisen Sankarit.

Laulun viesti oli tämä: Me kaikki olemme sankareita, kun oikein silmin katsotaan.

Lukuvuosi 2010-2011 on päättymässä. Uskon, että lukuvuosi on suonut onnistumisen elämyksiä myös Vasaramäen koulussa. Toivon, että niistä on osattu ja uskallettu iloita - yhdessä, jakamalla.

Vielä muutama sana siitä, mitä minulle itselleni kuuluu... Riittää, kun kuuntelet seuraavasta Irinan kappaleesta vaikka vain ihan alun.

http://www.youtube.com/watch?v=x43QsP5WV6E

Minulle kulunut kevät on tarjonnut mahdollisuuden kiireettömään pohdiskeluun koskien suhdettani työhöni. Yritän sovitella Mikael Granlundin ajatusta "Tämä on kuitenkin vain hokia" omaan arkeeni. Kevät sairaalassa ja kotona on ollut tilaisuus koulumaailman tarkasteluun hieman etäämmältä, mikä on mahdollistanut taas pitkästä aikaa suurten kokonaisuuksien hahmottamisen ja isojen asioiden erottamisen pienistä ja vähän merkitsevistä asioista. Näin huomaamattani olen tullut rakentaakseni toimenkuvaani uudelleen.

On aika kiittää Vasaramäen koulun henkilökuntaa, oppilaita ja näiden vanhempia yhteisestä lukuvuodesta 2010-2011.
Lisäksi haluan kiittää kaikkia Teitä, jotka olette lukuvuoden aikana tukeneet työtämme, huolehtineet käytössämme olevien tilojen kunnossapidosta ja eri tavoin - omista lähtökohdistanne – olette pyrkineet parantamaan koulumme niin henkisiä kuin fyysisiäkin toimintaedellytyksiä.

Kiitos kuluneesta lukuvuodesta 2010-2011! Hyvää kesää!

Koulun keskityttävä olennaiseen

Suomen Rehtorit ry:n puheenjohtajan Ari Pokan mielipidekirjoitus julkaistiin tänään 2.6.2011 ainakin Turun Sanomissa. Kirjoitus tukee siinä määrin pohdiskelujani, että uskallan julkistaa sen täällä blogissani, jotta se tämänkin kautta saisi lisää ansaitsemaansa näkyvyttä. KIrjoitus oli varustettu oheisella kuvalla, joka on otettu Vasaramäen koulun Syreenikujan yksikön keloaulasta.

Suomalainen koulujärjestelmä on kansainvälisesti juhlittu ja arvostettu. Luottamus, hyvin koulutetut opettajat ja pienet kansalliset erot – tämän tarinan tuntuvat osaavan kaikki maailman koulutuspolitiikan tekijät. Mutta mikä on se inhimillinen hinta, joka menestyksestä maksetaan? Kysymystä eivät esitä edes meidän omat koulutuspoliittiset päättäjämme.

Olen ollut pitkään huolissani suomalaisista perusopetuksen rehtoreista, koulunjohtajista ja opettajista, jotka tekevät suomalaisen koulun ihmeen. He kohtaavat päivittäin todellisuuden, missä lapsuus, vanhemmuus ja inhimillisyys ovat joskus kadoksissa. Siinä todellisuudessa työ alkaa näyttäytyä päivästä toiseen selviytymiseltä, johon ei iloa tuo edes se, että valtaosa lapsista ja nuorista tekee koulutyönsä kunnolla.

Suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista, että koulun tehtäväksi on haluttu sälyttää kaikenlaisten uusien ongelmien ratkaisijan rooli kysymättä, onko koululla, rehtorilla tai opettajilla mahdollisuuksia ratkaista näitä asioita. Tai onko heitä edes koulutettu niiden ratkaisemiseen.

Kun aikaresurssi on sidottu opettajien opetustunteihin ja rehtorin työaikaan, vain rehtori voi työpäivän aikana hoitaa ne ongelmat, joita monin tavoin oirehtivat lapset ja nuoret nostavat esiin. Osin ikäväksemme siksi, että koulu on monella lapselle ja nuorelle se ainoa paikka, jossa joku huomaa, joku puuttuu ja on aikuinen lapselle. Kiitoksia tästä työstä saa harvoin.

Toki kunnat ovat oppilashuoltoa resurssoineet. Puhutaan ns. moniammatillisesta yhteistyöstä, jossa sosiaalitoimi, terveystoimi ja opetus ratkovat ongelmia yhdessä. Usein koulu ongelmineen jää kuitenkin ilman apua, koska tässä yhteistyössä vain koulu on avoin ja informoiva. Muut toimijat seisovat asiakkaan suojaksi tehtyjen lakien tai toimintamallien takana ja jakavat tietonsa sivulauseissa, jos niissäkään. Jos haluamme, että lapsen ongelmiin todella pystytään puuttumaan myös koulun tasolla, täytyy viranomaisten tiedonvaihtoa koskevan lain todella tarkoittaa kaikkia viranomaisia ja turvaa koulun työskentelyolosuhteet.

Vielä vakavammin on pohdittava sitä, kenen tehtävä koulussa on olla ongelmien selvittelijä? Rehtori on koulun pedagoginen johtaja, jolla on myös mittava hallinnollinen työtehtävä. Jos rehtorista tulee koulun työrauhan takuuhenkilö, kun koulujen koko on kasvamassa, työsarkaa riittää koko päiväksi. Pedagogisen johtamisen voi luovuttaa opettajille, mutta heitäkin on vaikea nähdä tässä roolissa. Aika pois luokasta, on pois niiltä muilta oppilailta, joiden opettamiseen opettaja on palkattu.

Tämän resurssipainin keskellä kyse on lasten tulevaisuudesta. Ja jos asiaa tarkastelee toisesta suunnasta, niin ainakin itseäni mietityttää, kuka haluaa alkaa perusopetuksen rehtoriksi, jos työsarka on tällainen. Se on hatunnoston ja vakavan palkka- ja työaikakeskustelun paikka.

On mietittävä myös sitä, mitkä ovat tulevaisuuden koulun resurssit. Olisiko koulun henkilöstörakenne uudistettava? Pitäisikö opettajia olla enemmän vai olisiko moniammatillisesta yhteistyöstä siirryttävä moniammatilliseen kouluun, jolla riittää oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin? Ehkä tässä olisi mahdollisuus myös todelliseen ennaltaehkäisevään koulutyöhön, joka vähentäisi tarvetta korjaavaan toimintaan. Ehkä tämä malli mahdollistaisi myös rehtorille työn oppimisen johtajana ja koulun kehittäjänä.

”Anna sille tarroja”. Näin totesi eräs ammattiauttaja koulun erityisopettajalle, kun tämä tiedusteli häneltä, miten toimia itselleen ja ympäristölleen vaaraksi olevan, todella ongelmaisen lapsen kanssa. Esimerkki on niin absurdi, ettei se edes naurata. Siihen sisältyy myös niin vahva toisen ammattilaisen työn aliarvostus, että se oikeasti hätkähdyttää. Tai sitten taustalla on realismia – teillä ei ole mahdollisuuksia tämän asian hoitamiseen. Ehkä koulun, rehtorin ja opettajien tulisikin keskittyä olennaiseen – oppimisen ja kasvun tukemiseen ja siirtää koulun ongelmat sinne, missä ne osataan paremmin ratkaista.


Ari Pokka, puheenjohtaja,Suomen Rehtorit ry