Tämän päivän rehtorina oleminen on kuin kirjoittaisi romaania, jolle tuntuu tulevan - onneksi - loputon määrä jatko-osia. Tähän saakka jokaisesta osasta, joka aina on ollut yhden lukuvuoden mittainen, on kehkeytynyt jännittävä, haastava, ennalta arvaamaton, tunteikas ja voimauttava.
Olen kirjoittanut jo 19 osaa!
Nyt tuntuu tökkivän. Kirjoittaminen vaatii keskittymistä, johon ei ole enää mahdollisuutta. Syy on siinä, että vielä edellisen osan ollessa pahasti kesken - tarinan ollessa vasta puolessa välissä - tulee jo aloittaa uuden osan kirjoitaminen.
En pysty siihen. Haluan toimia koulun arjessa - haluan näkyä ja kuulua. Haluan osallistua. Haluan olla läsnä. Haluan olla pedagoginen johtaja. Haluan edelleenkin olla auttamassa, kun oppilaan pallo juuttuu koulupihan puuhun!
Ennen sain kirjoittaa tarinani loppuun - yhdessä koulun henkilöstön ja oppilaiden kanssa. Kun tarina tuli valmiiksi, aika pysähtyi hetkeksi; istuimme koko opettajakunta hetken vielä yhdessä, kun oppilaat olivat läheteneet kesälaitumille. Tunsimme tyydytystä siitä, mitä olimme saaneet aikaiseksi.
En halua palvella MultiPrimusta, Kurrea, Rondoa, Rekryä, Populusta, ESSiä enkä Wilmaa - vain muutama uusi esimieheni mainitakseni.
Itse asiassa niiden piti palvella minua, mutta tunnen, että tässä kävi päinvastoin.
Olin tänään alakoulun kevätjuhlassa. Hieno, suorastaan upea juhla!
Mutta tunsin, että olin siellä vieraana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti