maanantai 6. kesäkuuta 2011

Katse tulevaisuuteen



Lukuvuosi 2010-2011 päättyi opetuksen osalta lauantaina 4.6.2011.

Alakoulun osalta lukuvuosi päätettiin perinteiseen tapaan: lipunnoston jälkeen kokoonnuttiin Lehmuksen rinneteatteriin kunniakirjojen, stipendien ja erilaisten palkintojen jakoon. Tämän jälkeen siirryttiin juhlasaliin juhlaan, jossa kuudensien luokkien oppilaat jättävät alakoulun ja siirtyvät yläkouluun.

Samaan aikaan Syreenin yksikössä 7. ja 8. luokkien oppilaille heidän luokanvalvojansa jakoivat lukuvuositodistukset.

9. luokkien oppilaat ja heidän vanhempansa oli kutsuttu koolle käynnistämään uutta perinnettä koulumme käytäntöihin: peruskoulunsa päättävien juhlaa.

Vaikka vuosi sitten näkemäni yläkoulun kevätjuhla - jossa siihen astisen perinteen mukaisesti hyvästeltiin 9. luokkien oppilaat - olikin varsin juhlallinen, kaipasin juhlaa, jossa myös 9. luokkien oppilaiden vanhemmilla olisi mahdollisuus olla läsnä. Sen tähden seurasinkin mielihyvällä tämän ensimmäisen tämän tyyppisen tilaisuuden valmistelua.

Toki tilaisuus tarjoiluineen teetti valtavasti työtä lukuvuoden siinä vaiheessa, jossa voimavarat olivat jo ehtymässä. Palaute on kuitenkin ollut hyvin postiivista. On selvää, että jatkossakin tulee järjestää peruskoulunsa päättävien vanhemmille mahdollisuus osallistua vastaavaan tilaisuuteen. Juhlan käytännön toteutusta kannattaa toki pohtia työyhteisössä, jotta järjestelyt koetaan voimavarojen mukaisiksi.

Koko koulun henkilöstö ansaitsee tänä keväänä erityiskiitoksen poikkeuksellisista viimeisten työviikkojen järjestelyistä.

Lehmuksen yksikön 3. ja 4. kerroksen peruskorjaus käynnistyi etuajassa: kaksi viikkoa ennen lukuvuoden viimeistä työpäivää. Opetus ja oppiminen piti sananmukaisesti ulkoistaa! Käsitykseni mukaan siinä kuitenkin onnistuttiin hyvin.

Yläkoulussa on erityinen vaara lukuvuoden viimeisten viikkojen aikana, että työpäivät koetaan merkityksettöminä. Tämä taas aiheuttaa tarpeetonta rauhattomuutta, johon pitää puuttua. Ongelmien ennalta ehkäisemiseksi tänä keväänä viimeisille työviikoille järjestettiin erilaisia työpajoja ja pedagogiselle ja kasvatukselliselle yhteistyölle eri tahojen kanssa annettiin mahdollisuus. Lisäksi 9. luokkien TET-viikko ajoitettiin viimeistä edelliselle työviikolle. Näissä järjestelyissä onnistuttiin hyvin. Luokanvalvojien ja opinto-ohjaaja Eeva Himbergin osuus järjestelyissä korostui ja he ansaitsevatkin erityiskiitoksen työpanoksestaan.

Olen tänään kesäkuun 6. päivänä palannut "sorvin ääreen". Olen töissä perjantaihin 17. kesäkuuta, jolloin jään vuosilomalle. Aloitan kuitenkin työt taas maanantaina heinäkuun 18. päivänä.

Lukuvuosi 2011-2012 käynnistyy opettajien osalta maanantaina elokuun 15. päivänä ja oppilaiden osalta seuraavana päivänä.

Lausteen ja Vasaramäen koulujen johtokunta on kokouksessaan 11.5.2011 valinnut Tarja Mattilan alkaen 1.8.2011 opettajan virassa toimivaksi apulaisrehtoriksi. Minun, hänen ja kummankin yksikön - Lehmuksen ja Syreenin - vastuuopettajien välisestä työnjaosta tiedotan oppilaille, näiden vanhemmille ja koulun henkilöstölle 15.8.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Ihanaa, Leijonat, ihanaa!





Puheeni koulun henkilökunnan ja eri yhteistyötahojen yhteisessä kevätkahvitilaisuu-dessa perjantaina 3.6.2011

http://www.youtube.com/watch?v=QJuVD5_-0Cw

Suomi voitti kultaa jääkiekon vuoden 2011 MM-kisoissa Bratislavassa. Loppuottelu pelattiin sunnuntaina 15.5. Siinä Suomi voitti Ruotsin 6-1.

Mestaruushuumassa Vasaramäen koulu valmistautuu päättämään kevätlukukautta ja sen myötä lukuvuotta 2010-2011.

Mitä voimme oppia Leijonilta varmistaaksemme sellaisen tuloksen, johon voimme olla tyytyväisiä?

Suomessa on kaksi asiaa, joissa lähes jokainen tuntee olevansa asiantuntija: koulu ja jääkiekko.

Tällä kansakunnalla on poikkeuksellinen kyky havaita puutteita - niin muutostarpeita kuin muuttumattomuustarpeitakin - koulutusjärjestelmässämme ja sitä edustavissa kouluissa: niiden tavoitteissa, työtavoissa ja opetusjärjestelyissä.

Myös kansakunnallemme rakkaan jääkiekon A-maajoukkueemme johtamisesta ja valmennuksesta vastuussa olevat henkilöt ja joukkueen pelaajat tekevät työtä varsin kyseenalaistavassa ilmapiirissä, mikä ei ole hyvään tulokseen vaadittavan vahvan itseluottamuksen kannalta hyvä lähtökohta.

Kun Leijonat nyt ylsi parhaaseen mahdolliseen tulokseen, on aiheellista pohtia, oliko joukkueen toiminnassa jotakin sellaista, josta meidän tulisi ottaa vaarin, jotta oma tuloksemme olisi mahdollisimman hyvä.

Itse kiinnitin huomiota seuraaviin asioihin, joista meidän tulee oppia.

Pitää olla yhteinen tavoite.

Ei se ole heikkoutta, jos ei saavuta korkealle asetettua tavoitetta, vaan se, ettei uskalla asettaa korkeita tavoitteita.

Pelistä pitää voida ja saada nauttia.

Valmentajat tuntuivat tätä painottavan. Sen jälkeen on yksittäisen pelaajankin sitä helpompi toteuttaa. Korostettiin tilaisuuden - yksittäisen ottelun - ainutkertaisuutta. Ikäänkuin Carpe diem! Tartu tähän päivään. Elä tässä hetkessä.

Virheiden tekemistä ei pidä pelätä.

On oltava rohkea. On helpompi olla rohkea, kun joukkueessa on ilmapiiri, joka sallii virheiden tekemisen. Rohkeuteen liittyy riskinotto ja luovuus. Granlundin ilmaveivin takana on henkilökohtainen osaaminen, mutta myös joukkueeseen aikaansaatu positiivinen ilmapiiri.

Yhteinen pelikirja

Joukkueella pitää olla yhteiset yhdessä sovitut säännöt siitä, miten toimitaan eri tilanteissa kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella. Näistä jokaisen on pidettävä kiinni.

Kaikki erilaisia, mutta samanarvoisia

Tämä periaate ei ole ristiriidassa edellisen kanssa. Kellään ei ole oikeutta sanoutua irti yhteisistä säännöistä erilaisuuteensa vedoten.
Oli säälittävää seurata Venäjän joukkueen peluutusta, kun taitavista pelaajista kootussa joukkueessa vain muutama pelaaja oli Jotakin valmentajan silmissä - vai oliko peluutus enää valmentajan käsissä. Toisaalta loppuottelussa Ruotsin siirryttyä käyttämään vain osaa pelaajistostaan, Suomi käytännössä luisteli voittoon.

Joukkueessa jokaisen on voitava tuntea itsensä tärkeäksi. Jokaiselle on löydettävä se oikea rooli, jossa juuri hänen vahvuutensa tulee joukkueen käyttöön.

Kuitenkin - joukkueen kapteenien, vallankin Mikko Koivun, merkitys oli poikkeuksellinen. He olivat esimerkkejä muille niin kaukalossa kuin pukukopissakin. Tällaisia pelaajia valmentaja tarvitsee, eikä se ole muilta pelaajilta pois.

On osattava pelata toiselle.

Tämä kävi ilmi monissa haastatteluissa. Pelaajat pyrkivät tekemään kaukalossa omilla ratkaisuillaan toisistaan onnistujia.

On osattava iloita yhteisistä saavutuksista.

Leijonat osasivat. Jos kohta julkisuudessa oltiin sitäkin mieltä, etteivät he osanneet tehdä sitä kultamitalien ratkettua nuorison esikuville sopivalla tavalla.

Minulle jäi mieleen tuosta juhlinnasta Leijonien ja Sakari Kuosmasen yhdessä laulama J. Karjalaisen Sankarit.

Laulun viesti oli tämä: Me kaikki olemme sankareita, kun oikein silmin katsotaan.

Lukuvuosi 2010-2011 on päättymässä. Uskon, että lukuvuosi on suonut onnistumisen elämyksiä myös Vasaramäen koulussa. Toivon, että niistä on osattu ja uskallettu iloita - yhdessä, jakamalla.

Vielä muutama sana siitä, mitä minulle itselleni kuuluu... Riittää, kun kuuntelet seuraavasta Irinan kappaleesta vaikka vain ihan alun.

http://www.youtube.com/watch?v=x43QsP5WV6E

Minulle kulunut kevät on tarjonnut mahdollisuuden kiireettömään pohdiskeluun koskien suhdettani työhöni. Yritän sovitella Mikael Granlundin ajatusta "Tämä on kuitenkin vain hokia" omaan arkeeni. Kevät sairaalassa ja kotona on ollut tilaisuus koulumaailman tarkasteluun hieman etäämmältä, mikä on mahdollistanut taas pitkästä aikaa suurten kokonaisuuksien hahmottamisen ja isojen asioiden erottamisen pienistä ja vähän merkitsevistä asioista. Näin huomaamattani olen tullut rakentaakseni toimenkuvaani uudelleen.

On aika kiittää Vasaramäen koulun henkilökuntaa, oppilaita ja näiden vanhempia yhteisestä lukuvuodesta 2010-2011.
Lisäksi haluan kiittää kaikkia Teitä, jotka olette lukuvuoden aikana tukeneet työtämme, huolehtineet käytössämme olevien tilojen kunnossapidosta ja eri tavoin - omista lähtökohdistanne – olette pyrkineet parantamaan koulumme niin henkisiä kuin fyysisiäkin toimintaedellytyksiä.

Kiitos kuluneesta lukuvuodesta 2010-2011! Hyvää kesää!

torstai 2. kesäkuuta 2011

Koulun keskityttävä olennaiseen




Suomen Rehtorit ry:n puheenjohtajan Ari Pokan mielipidekirjoitus julkaistiin tänään 2.6.2011 ainakin Turun Sanomissa. Kirjoitus tukee siinä määrin pohdiskelujani, että uskallan julkistaa sen täällä blogissani, jotta se tämänkin kautta saisi lisää ansaitsemaansa näkyvyttä. KIrjoitus oli varustettu oheisella kuvalla, joka on otettu Vasaramäen koulun Syreenikujan yksikön keloaulasta.

Suomalainen koulujärjestelmä on kansainvälisesti juhlittu ja arvostettu. Luottamus, hyvin koulutetut opettajat ja pienet kansalliset erot – tämän tarinan tuntuvat osaavan kaikki maailman koulutuspolitiikan tekijät. Mutta mikä on se inhimillinen hinta, joka menestyksestä maksetaan? Kysymystä eivät esitä edes meidän omat koulutuspoliittiset päättäjämme.

Olen ollut pitkään huolissani suomalaisista perusopetuksen rehtoreista, koulunjohtajista ja opettajista, jotka tekevät suomalaisen koulun ihmeen. He kohtaavat päivittäin todellisuuden, missä lapsuus, vanhemmuus ja inhimillisyys ovat joskus kadoksissa. Siinä todellisuudessa työ alkaa näyttäytyä päivästä toiseen selviytymiseltä, johon ei iloa tuo edes se, että valtaosa lapsista ja nuorista tekee koulutyönsä kunnolla.

Suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista, että koulun tehtäväksi on haluttu sälyttää kaikenlaisten uusien ongelmien ratkaisijan rooli kysymättä, onko koululla, rehtorilla tai opettajilla mahdollisuuksia ratkaista näitä asioita. Tai onko heitä edes koulutettu niiden ratkaisemiseen.

Kun aikaresurssi on sidottu opettajien opetustunteihin ja rehtorin työaikaan, vain rehtori voi työpäivän aikana hoitaa ne ongelmat, joita monin tavoin oirehtivat lapset ja nuoret nostavat esiin. Osin ikäväksemme siksi, että koulu on monella lapselle ja nuorelle se ainoa paikka, jossa joku huomaa, joku puuttuu ja on aikuinen lapselle. Kiitoksia tästä työstä saa harvoin.

Toki kunnat ovat oppilashuoltoa resurssoineet. Puhutaan ns. moniammatillisesta yhteistyöstä, jossa sosiaalitoimi, terveystoimi ja opetus ratkovat ongelmia yhdessä. Usein koulu ongelmineen jää kuitenkin ilman apua, koska tässä yhteistyössä vain koulu on avoin ja informoiva. Muut toimijat seisovat asiakkaan suojaksi tehtyjen lakien tai toimintamallien takana ja jakavat tietonsa sivulauseissa, jos niissäkään. Jos haluamme, että lapsen ongelmiin todella pystytään puuttumaan myös koulun tasolla, täytyy viranomaisten tiedonvaihtoa koskevan lain todella tarkoittaa kaikkia viranomaisia ja turvaa koulun työskentelyolosuhteet.

Vielä vakavammin on pohdittava sitä, kenen tehtävä koulussa on olla ongelmien selvittelijä? Rehtori on koulun pedagoginen johtaja, jolla on myös mittava hallinnollinen työtehtävä. Jos rehtorista tulee koulun työrauhan takuuhenkilö, kun koulujen koko on kasvamassa, työsarkaa riittää koko päiväksi. Pedagogisen johtamisen voi luovuttaa opettajille, mutta heitäkin on vaikea nähdä tässä roolissa. Aika pois luokasta, on pois niiltä muilta oppilailta, joiden opettamiseen opettaja on palkattu.

Tämän resurssipainin keskellä kyse on lasten tulevaisuudesta. Ja jos asiaa tarkastelee toisesta suunnasta, niin ainakin itseäni mietityttää, kuka haluaa alkaa perusopetuksen rehtoriksi, jos työsarka on tällainen. Se on hatunnoston ja vakavan palkka- ja työaikakeskustelun paikka.

On mietittävä myös sitä, mitkä ovat tulevaisuuden koulun resurssit. Olisiko koulun henkilöstörakenne uudistettava? Pitäisikö opettajia olla enemmän vai olisiko moniammatillisesta yhteistyöstä siirryttävä moniammatilliseen kouluun, jolla riittää oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin? Ehkä tässä olisi mahdollisuus myös todelliseen ennaltaehkäisevään koulutyöhön, joka vähentäisi tarvetta korjaavaan toimintaan. Ehkä tämä malli mahdollistaisi myös rehtorille työn oppimisen johtajana ja koulun kehittäjänä.

”Anna sille tarroja”. Näin totesi eräs ammattiauttaja koulun erityisopettajalle, kun tämä tiedusteli häneltä, miten toimia itselleen ja ympäristölleen vaaraksi olevan, todella ongelmaisen lapsen kanssa. Esimerkki on niin absurdi, ettei se edes naurata. Siihen sisältyy myös niin vahva toisen ammattilaisen työn aliarvostus, että se oikeasti hätkähdyttää. Tai sitten taustalla on realismia – teillä ei ole mahdollisuuksia tämän asian hoitamiseen. Ehkä koulun, rehtorin ja opettajien tulisikin keskittyä olennaiseen – oppimisen ja kasvun tukemiseen ja siirtää koulun ongelmat sinne, missä ne osataan paremmin ratkaista.


Ari Pokka, puheenjohtaja,Suomen Rehtorit ry