keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Terveisiä TYKSistä!




Viime hiihtoloma soi minulle mahdollisuuden todeta, kuinka huonossa kunnossa olin. Puolet lomasta ja päivät loman jälkeen vietinkin sitten TYKSissä. Nyt olen ollut viikon kotona.

Nyt kaikki alkaa olla hyvin. Sydämeni mitraaliläppä korvattiin keinoläpällä ja sydämessä havaitun vajaatoiminnan pitäisi korjautua.

Olen sangen kiitollinen sille Turun kaupungin työterveysaseman terveydenhoitajalle ja lääkärille, jotka ottivat vaivani vakavasti, minkä johdosta hoitoprosessi lähti käyntiin. Olen sangen kiitollinen TYKSissä minua hoitaneille lääkäreille ja muulle henkilökunnalle.

Ihmetyttää valtavasti, että oireet, jotka nyt herättivät huolen, ovat esiintyneet jo vuosia. Sydämen sivuääni on kuulemma ollut synnynnäinen. Kuitenkin oikeaan hoitoon ohajutuminen on lähinnä sattumasta kiinni: että kohtaa oikean henkilön, joka tosissaan kuuntelee - stetoskoopilla ja ilman.

Itse mm. osallistuin kaksi vuotta sitten neljän viikon ASLAK-kuntoutukseen Ikaalisissa,missä yhteydessä lääkäri kuvasi sivuääntä "jännäksi" ja harmittomaksi. Lähinnä ongelmakseni koettiin jumiutunut rintaranka ja lääkkeeksi voimistelu.

Sairaalassa olo on henkisesti raskasta. Hoito on hyvää, mutta henkisten paineiden kanssa sairaalassa potilas on aika yksin. Paineita aiheuttaa epätietoisuus siitä, mikä kuuluu toipumiseen, mikä ei. Potilaita tulee huoneeseen ja potilaita lähtee. Jo leikkauksen kokeneet osaavat rohkaista leikkaukseen valmistautuvia. Keskustelu ja vitsailu potilastoverin kanssa keskellä yötä - kun uni ei tule - helpottaa oloa ja vähentää ahdistusta.

Yöt ovat vaikeita.

Toisaalta. Kun tämä potilastoveri lähtee, olo on entistä alakuloisempi.

Ja sitten oli tuo Japanin katastrofi. Soitin Astalle ja pyysin olemaan yhteydessä Facebookin kautta Hisakoon. Hisako vastasi, että hänen perheellään oli kaikki hyvin.

Alakoulun opettajat olivat itse kukin tehneet minulle kortin. En kyennyt lukemaan niitä ennen kuin kotiin päästyäni.

Eduskuntavaalit lähestyvät. Yksi vaaaliteemoista on työurien pidentäminen. Olen ollut Vasaramäen koulussa töissä lokakuusta 1980. Siis yli kolmekymmentä vuotta. Jos nykyisten säädösten mukainen eläkeikä toteutuu joskus omalta osaltani, olen ollut opettajan ja rehtorin töissä 38 vuotta. Sen saavuttaminen ei tunnu enää itsestään selvältä. Saatika työnteon jatkaminen sen jälkeen.

Sen sijaan että puhutaan työurien pidentämisestä, tulisi huolehtia siitä, että ihmiset pysyisivät työkykyisinä nykyisten säädösten mukaisen ajan.

Moni on ollut huolissaan vuokseni; on nähty, että minulla on liikaa työtä. Työn määrä ei ole mielestäni tervesyriski, kun työ on mielekästä - kun saa tehdä sitä, mitä haluaa.

Valitettavasti rehtorin työ - koulun pito - on tänä päivänä hyvin vahvasti ulkoa ohjautuvaa. Ei ole enää sitä tunnetta, että kapteeni miehistöineen vie laivaa kohti yhdessä sopimaansa satamaa.

Nyt vain yritetään selviytyä arjesta. Päivä kerrallaan.

No. Näitäkin asioita minulla on aikaa pohtia toukokuun 22. päivään saakka. Tuolloin päättynee sairaslomani.

torstai 3. maaliskuuta 2011

Kotipihoja kehittämään!




Turkulainen Koulut liikkeelle -hanke ja sitä seurannut Turun ja Tallinnan yhteinen Aktiivinen ja turvallinen koulupäivä -hanke ovat pyrkineet saamaan lisää liikettä koulupäivään mm. koulujen välituntipihoja kehittämällä.

Ajalle tyypillistä on kuitenkin se, että samalla kotipihat ovat hiljentyneet.

Moni aikuinen muistelee lapsuutensa pihaleikkejä ja -pelejä lämmöllä.
Kaveria haettiin kotiovelta ulos leikkimään. Ja pihalla tai esimerkiksi kodin välittömässä läheisyydessä olevassa metsikössä tai läheisellä pallokentällä tai jääkiekkokaukalossa viihdyttiin kauan.

Pihaleikkien säännöt olivat kaikille tutut ja mikä parhainta, näissä leikeissä ei sukupuolella ollut niin väliä.

Jossakin vaiheessa lasten vapaa-ajan käyttöä alettiin vanhempien toimesta organisoida. Pihat ja lähikentät tyhjenivät lapsista, joiden täytyi ehtiä harrastamaan. Sitten tulivat elektroniset pelikoneet, internet ja sosiaalinen media: Enää ei kysytty äidiltä tai isältä:"Voinko mennä ulos?" Nyt kysyttiin:"Saanko jäädä sisälle?"

Tällä kaikella on valtava merkitys koulun sosiaaliseen ilmastoon.

Kun pihapiirin kaverisuhteet puuttuvat, koulupäivän kaverisuhteilla on tällä hetkellä aivan kohtuuttoman suuri merkitys.

Jokaiselle tulisi löytyä välituntia varten kaveri ja jokaisen pitäisi päästä halutessaan välituntileikkeihin ja -peleihin mukaan. Oppilailla ei ole koulupäivän jälkeistä sosiaalista elämää, jolla voisi kompensoida sen, ettei kulunut koulupäivä ollut sosiaalisesti onnistunut.

Lapsella saattaa olla kavereita harrastusten parissa, mutta harrastuksetkin - on joitakin poikkeuksia kuten Nappulaliiga - on organisoitu ylialueellisesti: lasta kuskataan harrastuksen pariin kaupungin keskustaan tai toiselle puolelle kaupunkia. Kaverisuhteet toimivat - jos toimivat - vain harrastamisen ajan.

Usein lähikoulu ei kelpaa. Tämä vaikeuttaa entisestään oppilaan koulupäivän jälkeistä sosiaalista elämää. Kaikki jää koulun varaan.

Kaveritaitojen oppiminen jää varhaiskasvatuksen ja koulun varaan. Kun kaveritaidot ovat puutteelliset, on lapsella riski tulla kiusaajaksi tai kiusatuksi.

Akateemisen oppimisen kannalta pyritään koulussa pieniin opetusryhmiin, mikä taas on riski sosiaalisten taitojen oppimisen kannalta. Pienessä ryhmässä on suurempi riski jäädä ilman kaveria kuin isommassa ryhmässä, jossa mahdollisia kaverisuhteita on tietenkin enemmän.

Tästä kaikesta seuraa koulua ahdistava kysymys: "Miksei koulu tee mitään?"

Voimassa olevan perusopetuslain 2§ määrittelee opetuksen tavoitteet:"Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.

Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana."

Siis oppilaiden ihmisyyteen kasvun tukeminen on mainittu ennen elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Ymmärrän tämän niin, että kasvatus menee opetuksen edelle.

Ja kuitenkin. Kasvatuksessa voimme korkeintaan tukea lapsen vanhempia.

Vaikea yhtälö.