torstai 26. syyskuuta 2019

Kouluvaarin rooli rehtorin näkökulmasta








Maanantaina 23.9. Kouluvaarit ry järjesti seminaarin Turun seudun kouluvaareille m/s Viking Amorellan kokoustiloissa. Seminaarin yhteydessä juhlistettiin myös yhdistyksen 15-vuotista taivalta. Tässä yhteydessä tosin on todettava, että kouluvaari-toimintaa on ollut alueella jo 20 vuotta, mutta itse yhdistys perustettiin vuonna 2004 - ensin Tukivaarit-nimellä.

Minua oli vastikään eläkkeelle siirtyneenä rehtorina pyydetty mukaan kertomaan oma näkemykseni kouluvaarin roolista koulun arjessa.

Muistan Suikkilan koulun johtajan Jukka Kangaslahden esitelleen aikanaan juuri käynnistynyttä kouluvaaritoimintaa meille rehtoreille ja koulunjohtajille. Pian Vasaramäen koulukin sai omat kouluvaarinsa, Kalevi Aallon ja Kari Kaasalaisen, jotka olivat mukana koulumme arjessa syksystä 2006 kevääseen 2017.




Kuvassa ovat vasemmalta oikealle Tauno Huhtala Kouluvaarit ry:stä, minä, Kalevi Aalto ja Kari Kaasalainen. Vietettiin vuotuista Vasaramäen yhtetenäiskoulun syntymäpäivää  - tällä kertaa liikunnan merkeissä Kupittaan jäähallissa 1.4.2016. Kouluvaarit ry luovutti viirinsä 70 vuotta täyttäneelle Kalevi Aallolle.

Kalevi ja Kari toteuttivat kouluvaarin tehtäväänsä 1.-2. vuosiluokkien oppilaille tarjoamassaan viikottaisessa teknisen käsityön työpajassa, mikä oivallisesti tuki käsityön opetussuunnitelman toteutumista alkuopetuksessa.
On tärkeää, että kouluvaarit voivat hyödyntää erityisosaamistaan ja toimia koulun arjessa mielekkääksi katsomallaan tavalla. Uskon näin tapahtuneen Kalevin ja Karin kohdalla.

Edellä mainitun teknisen käsityön työpajan lisäksi Kalevi ja Kari aktiivisesti osallistuivat erilaisiin koulun teemapäiviin ja tapahtumiin.

Kalevin ja Karin luovuttua kouluvaariudesta Vasaramäen koulussa, sen Lehmuksen yksikkö sai Alpo Jaakkolasta  uuden kouluvaarin. Hänkin oli luonnollisesti läsnä tuossa seminaarissa.

Varsin monet lait ja asetukset säätelevät koulun toimintaa; erityisesti toin esityksessäni esille peruaopetuslain 2§:n, joka määrittelee perusopetuksen tavoitteet:

Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.
Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.
Läsnäolollaan kouluvaarien on mahdollista tukea koulun henkilöstön rinnalla oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyten, mikä siis perusopetuslain mukaan on koulun tärkein tehtävä.
Arvoilla tarkoitetaan jotain toivottua asiaa, suotavaa käyttäytymistä tai päämäärää. Arvot ohjaavat ihmisten ja ihmisryhmien käyttäytymistä. 
Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa vuodelta 2014 on määritelty peruskoulun arvot, joiden tulee ohjata kaikkia koulun työntekijöitä - myös kouluvaareja omassa roolissaan.




Näen kouluvaarit arvokasvattajina. 

Hyve on eettisesti ja moraalisesti arvokas luonteenpiirre. Hyve oli keskeinen käsite erityisesti antiikin moraalifilosofiassa eli etiikassa. Hyveen vastakohta on pahe.



                           

Hyvien tapojen välittäminen ja opettaminen oppilaille on tärkeää, mutta meidän ei pidä ohjata lapsia ja nuoria ulkokultaiseen käytökseen, vaan meidän on ennen kaikkea kasvatettava heissä hyveitä ja vahvistettava kunkin sydämen sivistystä.

Tässä kuvassa ( Peterson & Seligman, 2004 ) on kuusi keskeistä hyvettä ja kuhunkin lukeutuvat luonteenvahvuudet:



Löysin kouluväen - siis myös kouluvaarien - tueksi vielä rehtorina toimiessani hyvän oppaan hyveiden edistämiseen:

Tässä Huomaa hyvä! -kirjassa ( Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen, 2016 ) vahvistetaan koulun tehtävää olla lisäämässä maailmaan hyvää sekä olla opettamassa taitoja, jotka palvelevat yksilöä, yhteisöä ja koko yhteiskuntaa. Minkään asian opettamisesta ei ole hyötyä, jos osaaminen ei tule käyttöön, jos lapsella tai nuorella ei ole rohkeutta tai sinnikkyyttä valjastaa tietojaan yhteiseksi hyväksi tai jos itsesäätely puuttuu siten, että ensimmäinen takaisku saa hänet takajaloilleen. Hyvä koulu on paikka, jossa on tilaa akateemisen sekä taito- ja taideaineiden osaamisen lisäksi luonteen kasvamiselle. 

Lukuisat tutkimukset osoittavat, miten hyvinvoiva ja vahvaluonteinen ihminen menestyy muita todennäköisemmin eri elämänalueilla. Vahva luonne ennustaa onnellisuutta.

Kirja perustuu positiiviseen pedagogiikkaan, jonka tavoitteena on tuoda jokainen oppija yhä enemmän tietoiseksi omista kyvyistään, jottei kukaan koulunsa päättänyt kokisi, ettei ole hyvä missään. Koulun tehtävä on auttaa lapsia ja nuoria tavoittamaan oma potentiaalinsa sekä kirkastamaan jokaisen vahvuudet.
Tämä ei tarkoita latteaa,  merkityksetöntä hymistelyä, vaan todellisiin havaintoihin perustuvaa vahvuuksien tietoista esiin nostamista.

Luonteenkasvatus on ennen kaikkea taito-opetusta. Maltillisuus ja sinnikkyys, näkökulmanottokyky ja huumorintaju ovat opittavia taitoja. Luonne on osa persoonallisuutta; toisen osan muodostaa temperamentti eli synnynnäinen tapa reagoida eri tilanteissa. Vastasyntyneellä on siten temperamenttinsa, jonka hedelmöityksessä saadut geenit ja tapahtumat kohdussa ennen syntymää hänelle antavat. Luonne muovautuu perimän, kokemusten ja kasvatuksen vuoropuheluna. Meistä kukaan ei synny sen paremmin rehellisyyden kuin itsehillinnänkään mestarina, vaan näitä taitoja on tietoisesti kasvatettava. Sana tietoinen on tässä tärkeä. Luonteen taidoissa kehittyminen ei voi olla oheistuote muun kokemuksen kyljessä vaan itsessään opetettava ja opittava alue, jolla eteneminen pohjustaa maaperää muulle etenemiselle. Päämääränä on kasvattaa meistä kustakin parempi versio omasta itsestämme.

Huomaa hyvä! -kirjaan olennaisena kuuluvat toimintakortit, joissa esitellään 26 luonteenvahvuutta. Kortit toimivat oivana apuna luonteenvahvuuksien nimeämisessä ja harjoittamisessa. 

Tästä seurasikin  puheenvuoroni toiminnallinen osuus, kun seminaarissa läsnäolleet kouluvaarit pyrkivät löytämään paikalle levittämistäni korteista itseään kuvaavan luonteenvahvuuden. 
Harjoitusta seurasi vilkas keskustelu.


Todettakoon vielä, että seminaarin lopussa uudet kouluvaarit esiteltiin. Olin silloinkin estradilla....


sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Eläkkeellä



Eilen oli kesäkuun ensimmäinen päivä; lauantai - lukuvuoden päätöspäivä. Ensimmäistä kertaa en ollut puhumassa, en toisaalta Vasaramäen alakoulusta yläkouluun siirtyville enkä toisaalta peruskoulunsa päättäville.

Varmaankin olisin puhunut Leijonien innoittamana unelmista. Olisin puhunut siitä, että mahdotonkin voi olla mahdollista. Olisin puhunut siitä, että hyvä joukkue on enemmän kuin osiensa summa - ja siitä, kuinka Leijonajoukkueen jäsenet pelasivat enemmänkin toisilleen kuin itselleen.

Lopuksi olisin siteerannut Saksan joukkueen suomalaista päävalmentajaa, Toni Söderholmia: "Jääkiekon syvin olemus on Luojan kiitos vielä olemassa."

Pitämäni puheet julkaisin aina tässä blogissani, kun jossain vaiheessa päätöspäivää koulutalo hiljeni ja jäljellä olimme vain minä ja ulkona liehuva Suomen lippu.

- Mitä sinulle kuuluu? Miten saat aikasi kulumaan? Nämä kysymykset minulle esitetään kohdatessani  ihmisiä, joihin sain tutustua pitkän työurani aikana. Ensimmäinen kysymys on ehkä parasta, mitä ihmisten välinen vuorovaikutus voi tarjota. Toinen kysymys taas on aivan luonnollista esittää vastikään eläkkeelle jääneelle.

Minulle kuuluu hyvää ja saan aikani kulumaan oikein hyvin. Arkiaamuisin olen pyrkinyt olemaan jo heti seitsemältä Kupittaan urheiluhallin ulko-ovella välttääkseni vihjailut iltavuoroon tulijoista, joiden kohteeksi joutuu jo vartinkin myöhästyttyään.

Tuon varttuneen väen aamukerhon jälkeen alan sitten - juodessani päivän järjestyksessään toiset aamukahvit - pohtia, miten hyödyntäisin pitkää työuraani; sen mukanaan tuomaa kokemusta, tietoja ja taitoja.

Pohdintani on johtanut jo käytännön toimiin ja toiminimeni EduCoOperationin kautta olen saanut ja saan olla monessa mukana.

Kuvahaun tulos haulle new tricks

Ryhmä Pullman - englanninkieliseltä nimeltään New Tricks - on brittiläinen rikossarja. Siinä rikoksia ratkoo ryhmä jo eläkkeelle jääneitä poliiseja. Sarjan suomenkielinen nimi tulee ryhmän esimiehen Sandra Pullmanin mukaan. Sarjassa Pullmanin ryhmä ratkoo vanhoja, aikanaan selvittämättömiksi jääneitä rikoksia, usein uusien esiin tulleiden löydösten aktivoimana.

Tuo suosikkisarja tuli mieleeni, kun yhdessä kahden jo laillani eläkkeellä olevan kollegani, Seppo Ryösän ja Timo Tuusvuoren kanssa lähdimme hahmottelemaan Rehtorit mentoreina -toimintamallia tukemaan nykyistä ja tulevaa koulujen johtoa - kulkemalla heidän rinnallaan jonkin matkaa koulun arjessa. Tärkeitä teemojamme ovat mm. sujuva arki, hyvinvointi, vuorovaikutus, onnistumisen organisointi, muutoksen johtaminen ja toimintatapojen selkiyttäminen.

Myöhemmin ryhmäämme liittyi vielä Timo Kalske.

Kyllästin puuöljyllä kotimme ulkokalusteita. Ehdin jo laittaa siveltimen pois, kun satuin katsomaan käsittelemääni tuolia hieman eri suunnasta. Havaitsin, että eräät sen osat olivat jääneet käsittelemättä. Ei auttanut kuin ottaa sivellin uudelleen esille. Ja ennen kuin seuraavan kerran luovuin siitä, katsoin tuolia vielä uudesta kulmasta ja taas havaitsin työssäni korjattavaa. Lopulta työni oli valmis.

Koulun johtamisen kannalta on tärkeää, että rehtorin on mahdollista - niin halutessaan - tarkastella koulun ilmiöitä eri näkökulmista ja näin laajentaa omia näköalojaan.

Kokenut mentori on oivallinen apu tässä.

Mentorointi on ihmisläheinen, juuri tämän ajan työväline. Tämän päivän työyhteisöissä korostetaan tiimi- ja yhteistyötä, erilaisuuden johtamista ja kohtaamista sekä osaamisessa vuorovaikutustaitoja, kokemuksen vaihtamista ja verkottumista. Mentori auttaa yksilöä kasvamaan kokonaisvaltaisesti ja pidemmällä aikavälillä, niin työntekijänä kuin ihmisenäkin.

Meistä neljästä jokaisella on takanamme pitkä uran peruskoulun rehtorina. Olemme valmiit tuomaan kokemuksemme, osaamisemme ja ja hallussamme olevan hiljaisen tiedon koulujen rehtorien käyttöön.



Lopuksi. Goethea lainaten:"Jos kohtelet ihmistä sellaisena kuin hän on,  hän pysyykin sellaisena, mutta jos kohtelet häntä niin kuin hän olisi se, joka hänen pitäisi olla ja joka hän voisi olla, hänestä tulee suurempi ja parempi ihminen."

Hyvää alkanutta kesää kaikille!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Vasaramäen yhtenäiskoulu on nyt 10-vuotias

Turkulaisessa Vasaramäen kansakoulussa, osoitteessa Lehmustie 7, koulutyö käynnistyi 1.9.1953. Peruskoulu-uudistuksen myötä vuodesta 1976 koulu toimi ala-asteen kouluna tarjoten opetusta 1.-6. vuosiluokille.


Kupittaan yhteiskoulun uudessa koulurakennuksessa Syreenikuja 1:ssä käynnistyi kansakoulun jälkeinen keskikoulu- ja lukio-opetus vuonna 1957. Vuonna 1962 valmistui koulun laajennusosa: ns. lukio-siipi. Peruskoulu-uudistuksen myötä koulun nimeksi tuli Kupittaan koulu, joka tarjosi opetusta 7.-9. luokille. Samassa rakennuksessa toimintansa  aloitti peruskoulu-uudistuksen yhteydessä myös Kupittaan lukio.


Vuonna 2009 Vasaramäen ja Kupittaan koulut yhdistettiin. Kun päätös tästä oli tehty, koulujen opettajat kokoontuivat yhteen Kakskerran Sinappiin lauantaina 4. päivänä huhtikuuta.

Moni varmasti pelkäsi muutosta, koska siihen liittyi paljon epävarmuutta. Jotkut ehkä näkivät muutoksessa mahdollisuuden. Kaikki varmasti ajattelivat:"Miten tämä muutos vaikuttaa minun työhöni?"

Paikalla oli myös Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän tiedottaja. Myös Turun Sanomat oli edustettuna. Lainaankin tässä ts.fi -sivustoa:

Sinapin leirikeskuksen sali oli muutettu kirkoksi. Sulhasena toimi Vasaramäki ja morsiamena Kupittaa.
Edessä oli alttari ruusuineen ja olipa siihen laskettu kupit ja vasarakin.
Kuten kunnon juhlaan sopii, niin valmisteluja tehtiin vielä viime tinkaan, ja tilaisuus pääsi alkamaan vasta akateemisen vartin myöhässä.
Mendelssonin häämarssi soi kauniisti ja ihan oikea pappi Petri Laitinen Henrikin seurakunnasta oli saapunut paikalle.
- Ei täällä ole hääparia ollenkaan, ja liiton merkit eli kupit ja vasara ovat jo valmiina, ihmettelee pappi.
- Ai niin, olenpa minä hajamielinen. Häät pidettiin jo aamulla. Anteeksi, että myöhästyitte, kuittaa Laitinen odottaville vieraille.
Samassa saliin astelevat kuningas ja kuningatar.
- Valtakuntaamme on kohdannut suuri onni, toteaa kuningas.
- Niin, syntymä on aina suuri ihme ja suuri mahdollisuus. Kunpa kaikki nyt vain menisi hyvin, pohtii kuningatar.
Ja siinä valtakunnan todistaessa nousee kakusta lintu. Lapsi on syntynyt.
- Kaikki on nyt niin uutta ja erilaista, miettii kuningatar.
Papin mielestä tulokkaalle pitäisi kuitenkin saada nimi. Samaan aikaan Pahatar saapuu raivoissaan loitsuja sadatellen.
- Otsakurttuja, piinaavia ennakkoluuloja, rehtorin hikeä ja kesken loppuneita kalapuikkoja, nainen uhoaa.
Pappi ei lannistu, vaan hellyttää Pahattaren kauniilla laulullaan.
- Kuka on se nyytti, joka Sinapissa ensi kerran rääkäisee. Se on se Vasaramäen koulu, laulaa Laitinen.
Näin häät muuttuivatkin yllättäen nimenantojuhlaksi, ja uusi koulu sai nimen.
Juhlan jälkeen alkoi yhtenäiskoulun rakentaminen - ala- ja yläkoulun opettajat yhdessä. Joidenkin oli helpompi tarttua työhön tuon nimenantojuhlan virittäminä. Joitakin juhla taisi entisestään hämmentää, kun tamperelainen Aamulehtikin meitä turkulaisia juhlasta kuultuaan pilkkasi. 

Koulu toimisi edelleen kahdessa eri kiinteistössä. Ne kuitenkin nimettiin uudelleen tukemaan yhtenäistä perusopetusta. Vasaramäen koulutaloa alettiin kutsua Lehmustien yksiköksi eli Lehmukseksi ja Kupittaan koulutaloa Syreenikujan yksiköksi eli Syreeniksi.
Yhtenäiskoululle piti pian saada yhteinen tunnus - logo. Oppilaat ryhtyivät sitä suunnittelemaan. Useista ehdotuksista valituksi tuli 5b-luokan oppilaan Ida Lundin ehdotus.



Opintiehen on kuulunut ja kuuluu edelleen erilaiset risteykset. Myös nivelvaiheiksi niitä koulukielellä kutsutaan.
Aivan kuten tuo Syreenikujan yksikön viitta Hippoksentiellä välillä osoittaa ties minne, on noissa mainitsemissani risteyksissä viitoitus välillä epäselvä. Olemme täällä Vasaramäessä pyrkineet vuosien saatossa sitä kehittämään.
Ensimmäiseen risteykseen tullaan siirryttäessä esiopetuksesta ensimmäiselle luokalle.
Lapsille, joille tämä risteys oli erityisen hankala, meillä oli vuoteen 2012 alkuluokka, jossa oli mahdollista vielä yhden lukuvuoden ajan valmistautua jatkamaan opintiellä eteenpäin.
Seuraava haastava risteys on kun siirrytään kuudennelta luokalta seitsemännelle luokalle. Yhtenäiskoulussa suurelle osalle oppilaista risteys tuntuu varsin selvältä ja turvalliselta: koulurakennukset ovat tutut, on samoja opettajia niin ala- kuin yläkoulussa, sama rehtori, tuttu terkkari, kuraattori ja psykologi. Monelle meidän oppilaistamme tämä risteys on  edelleen outo ja jännittävä, kun risteykseen tullaan eri kouluista - kuka mitäkin reittiä.
Meillä on myös oppilaita, jotka ovat tulleet tähän risteykseen toisesta maasta - ehkä kokonaan ilman kokemusta mistään koulusta tai kokemuksen ollessa ainakin hyvin vähäinen - osaamatta suomen kieltä. Näitä nuoria varten meillä on jo useamman vuoden ajan ollut tarjota valmistavaa opetusta omissa opetusryhmissä.
Seuraava risteys on yhdeksännen luokan jälkeen.
Päättötodistus on matkalippu seuraavaan oppilaitokseen. Ilman päättötodistusta jääminen on meillä perin harvinaista, mutta sen sijaan yleisempää on se, ettei oppilas pääse saamallaan päättötodistuksella siihen oppilaitokseen, mihin hän haluaisi. Joskus taas on niin, ettei oppilaalle ole vielä tuohon risteykseen tultaessa selvinnyt, mihin hän haluaisi seuraavaksi opintietään jatkaa.
Näitä oppilaita varten kehitimme YsiPlus-luokan - mielestämme perinteistä kymppiluokkaa huomattavasti edistyneemmän lisäopetusmallin - jota saimme toteuttaa valitettavasti vain kahden lukuvuoden ajan.



Suomessa on 25 koulua, jotka saavat käyttää Suomen Olympiakomitean Urheiluakatemiat-logoa. Vasaramäen koulu on yksi noista kouluista. Ainoana Turun kouluista meillä on sen edellyttämät yläkoulun urheiluluokat. Aikanaan niin ala- kuin yläkoulussakin käynnistetystä liikuntapainotteisesta opetuksesta on yhtenäiskoulun myötä jalostunut valtakunnallisesti merkittävä kokonaisuus, josta ovat ammentaneet oppia myös eurooppalaiset yhteistyötahomme.

Vasaramäen koulu on kansainvälinen koulu. Meillä on mahdollisuus hyödyntää kotikansainvälisyyttä, kun varsin monen oppilaan vanhemmat tai isovanhemmat ovat tulleet Suomeen  jostakin muusta maasta. Toisaalta olemme aktiivisia hyödyntäen erilaisia Euroopan Unionin kouluille rakentamia ohjelmia.
Eikä toiminta rajoitu Eurooppaan. Onhan meillä kumppanikoulumme Kenian Mogotiossa.

Lopuksi luen runon, jolla haluan korostaa jokapäiväisen yhteistyön ja yhdessä tekemisen merkitystä. Runon on kirjoittanut Kirsi Kunnas.

Joutsen, hauki ja rapu

Vaikka olisi kuinka paljon voimia,
ilman yhteistyötä ei voida toimia.
Yhteistuumin löytyy aina apu.

Kerran joutsen, hauki ja rapu
ryhtyivät kuormaa kiskomaan.
Hiki hatussa - kuten sanotaan -
mutta kuorma ei liikahtanutkaan! 
Kas, kun joutsen veti ylös pilviin, 
hauki alas veteen ja rapu taakse -
niin mikä eteen?

Kuka teki oikein?
Väärin meni keltä?
Kukapa sitä sanomaan.
Kuorma oli näyttänyt kevyeltä,
mutta on yhä paikoillaan!
Tämä on puheeni Vasaramäen Yhtenäiskoulun 10-vuotisjuhlassa Kupittaan Urheiluhallissa  perjantaina huhtikuun 5. päivänä 2019.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Tapahtui kerran Rauman Äijänsuolla



Pyynnöstäni Pentti Viloma muisteli Kupittaan Citymarketin parlamentissa keskiviikkona maaliskuun 13. päivänä syksyllä vuonna 1969 Raumalla pelattua jääkiekon mestaruussarjan ottelua Lukko - TPS. 

- Se, että ottelu oli juuri Lukon ja Tepsin välinen, toi siihen jo lähtökohtaisesti ylimääräisen latauksen. Olin juuri edeltävänä kesänä muuttanut Lappeenrannasta Ämpärporiin - Uuteenkaupunkiin. Minua ei kiekkopiireissä täällä Länsi-Suomessa tunnettu, koska viisi edellistä kautta olin toiminut erotuomarina ainoastaan Helsingin itäpuolisilla paikkakunnilla. Kun sitten tähän otteluun oli tullut tuomariksi "joku ämpärporilainen", oli auktoriteettini erotuomarina jo ennen ottelun alkua vahvasti kyseenalaistettu.
- Ottelussa ei tapahtunut juuri mitään erityistä, kunnes aivan ottelun lopulla TPS:n johtaessa 1-0 annoin Lukon Matti "Mölli" Keinoselle pienen rangaistuksen - muistaakseni koukkaamisesta. Möllissä tämä sai aikaan raivokohtauksen. Hänen vihdoin poistuttua jäältä Lukon Jarmo Vehmanen tuli luokseni haukkumaan ja kiroamaan minua - keskustelua käytiin likimain nenä nenää vasten. Tällaisessa tilanteessa ei tuomarilla ollut vaihtoa: pelaajalle tuomittiin kymmenen minuutin käytösrangaistus. Silloin "kansa puhkesi riemuun" - luonnollisesti. 
- Ainahan tuomarin ratkaisuja voidaan arvostella, mutta nyt tapa, jolla se tehtiin, ylitti sallittavuuden rajan - niin kaukalossa kuin katsomossakin.
- Ottelun päätyttyä Sillankorvan Sakke tuli ja sanoi:"Nyt on viisasta, että et vie autoasi pois täältä hallin alueelta. Varmasti nyt on hyväksi, että järjestämme sinulle kuljetuksen." Näin varmasti olikin. Sillankorva ajoi sitten autoni pois alueelta ja poliisit hoitaisivat minut pois alueelta. 
- Siinä sitten portilla - Turuntielle tultaessa - oli porukkaa, joka potki poliisiautoa ja siitä sitten kehkeytyi aikamoinen jälkeenpäinkin poliisivoimia työllistänyt tarina.
- Muistelen parina olleen erään Tuomisen - Hyvinkäältä, tai olisiko ollut Riihimäeltä. Ei pelissä hänen osaltaan ollut mitään arjesta poikkeavaa; kaikki kritiikki kohdistui pelkästään minuun. Olin siinä Möllin riketilanteessa sen pään tuomari ja näin ollen se, joka tuon jäähyn oli tuominnut. Muistikuvani mukaan "koukku" oli ollut selvä, mutta ainahan pelissä tilanteet voidaan nähdä toisin...
- Aamulla sitten taas vastuullinen työ autotehtaalla oli vastassa. Juuri tuohon aikaan tehdasta ajettiin ylös ja työpäivät olivat pitkiä. Työpaineita oli paljon, mutta nähdäkseni niillä ei ollut vaikutusta tähän harrastukseeni. 

TPS voitti ottelun. Tuntuu siltä näin tarinan taas kuultuani, että raumalaisyleisön vahvalla negatiivisella ennakkoasenteella tätä tuntematonta ämpärporilaistuomaria kohtaan oli voimakas kotijoukkuetta provosoiva vaikutus eikä tarvittu sen isompaa virhettä tuomarilta, kun koko oman joukkueen tappio, koko laskiämpäri, voitiin kaataa hänen niskaansa.  

torstai 14. maaliskuuta 2019

Kauan sitten luvattu Viloman Penan haastattelu - vihdoinkin?

Toimiessani ensimmäisen kerran Turun Jääkiekkotuomarit ry:n sihteerinä 90-luvun alussa aloin toimittaa yhdessä hyvän ystäväni Pauli Luoman kanssa kerhon tiedotuslehteä, jolle annoimme nimeksi Koistinen.
Lehden nimessä ei sinänsä ollut mitään järkeä.
Tuolloin vain ajettiin taas yhtä uutta sääntöä sisään lajiin: samanaikaiset kummallekin joukkueelle tuomitut rangaistukset - elleivät tule tilanteeseen, kun pelataan viidellä viittä vastaan - kumoavat toisensa; rangaistut pelaajat tai heidän sijaisensa menevät rangaistuspenkille, mutta tämä ei tuota joukkueille vajaalukuisuutta jäällä.
Erotuomarien ja toimitsijoiden kesken alettiin puhua koistisista, kun tätä sääntöä sovellettiin. Siitäpä sitten saatiin lehdelle nimi.

Tuohon aikaan - en tarkalleen muista milloin ja missä - sain tutustua vanhempaan, varsin meritoituneeseen, mutta jo erotuomarina toimimisen lopettaneeseen, kerhomme jäseneen, Pentti Vilomaan. Hän muisteli tuolloin joskus 1960-luvun lopulla kohdalleen osunutta SM-sarjan erotuomaritehtävää Raumalla. Mielestäni kertomus oli siksi värikäs - ilman että sitä erityisesti olisi väritetty - että halusin saada Penan haastattelun Koistiseen. Lupasin sen lehden lukijoille lehden seuraavaan numeroon. Aina uudestaan ja uudestaan sen lupasin. Tiedättehän: vähän niinkuin "Free beer - tomorrow."

Päätin nyt kirjoittaa tuosta ottelusta, mutta koska muistikuvani Penan kertomasta olivat näin vuosien jälkeen varsin hatarat, olisi ensin tehtävä tuo kauan sitten luvattu haastattelu. Se olisi parasta tehdä Kupittaan Citymarketin parlamentissa. Siellähän minä häntä tapaan varsin säännöllisesti.
Ennen haastattelua - hyvän lehtimiestavan mukaan - pyrin löytämään haastattelulle taustatietoa internetistä.
Tuosta ottelusta en löytänyt mitään, mutta sen sijaan googlettamiseni vei minut vuoden 1969 tammikuussa Savonlinnassa pelattuun mestaruussarjan otteluun SaPKo - Tappara. Käytän tässä bogissani lähteenä yle.fi -sivustoa.

Ottelussa tuomareina toimivat Vilho Pekkanen ja Pentti Viloma, jotka jakoivat historialliset 291 rangaistusminuuttia.
Se oli ennätys, joka rikkoutui vasta vuonna 2011 HIFK:n ja Pelicansin yhteisvoimin. Tosin todettakoon, ettei kaudella 1968-1969 vielä tunnettu 5+20 minuutin jäähyjä...

Savonlinnalaisten jääkiekkolegendojen joukkoon kuuluva Raimo Turkulainen oli mukana SaPKon silloisessa SM-sarjajoukkueessa, kun tanssit jäällä aikanaan alkoivat. Kyseinen ottelu oli edelleen vuonna 2013 haastattelua tehtäessä hyvin hänen muistissaan.
- Tapparan kanadalainen pelaaja Leigh Bannister ja meidän Erkki Räsänen lämpenivät heti ottelun alussa. Nahistelu jatkui koko ajan ja sitten se pamahti tappeluksi. Molempien joukkueiden vaihtoaitiot tyhjenivät ja niitä pareja oli aika paljon.

Tarina kertoo, että ottelu oli Bannisterille viimeinen Tapparan paidassa. Turkulaisen omat hanskat pysyivät käsissä läpi koko ottelun.
- Istuttiin Marjamäen Pekan kanssa vaihtoaitiossa ja heitettiin huulta. Lopulta Pekkakin alkoi vedellä omiaan pois tappelemasta.

SaPKo voitti kyseisen ottelun maalein 8-3 ja jäähyminuutit 183-143. Tappelu alkoi kolmannessa erässä SaPKon johtaessa ottelua reilusti.
- Tapparan pelaajat alkoivat lämmetä, kun peli ei kulkenut. Taidettiin johtaa jo 8-0, kun tappelu alkoi. He tietysti odottivat selvää voittoa, kun me oltiin häntäpään joukkue, muistelee Raimo Turkulainen.

Tappelun tauottua molemmille joukkueille jäi jäljelle viisi pelaajaa ja ottelua jatkettiin niin, että kentällä oli molemmilla kolme pelaajaa.
Jos siis koistissääntö olisi ollut jo tuolloin voimassa, oltaisiin varmaankin jatkettu viidellä viittä vastaan.

SaPKon ja Tapparan välinen joukkotappelu oli laatuaan ensimmäinen Suomessa.


Kuvassa on Raimo Turkulainen. Tämä kuva tosin näyttää olevan SaPKon ottelusta Saipaa vastaan...

Seuraavassa blogissani siirrymme sitten Rauman Äijänsuolle loppuvuoteen 1969. Pentti Viloma muistelee ottelua Lukko - TPS.


maanantai 4. maaliskuuta 2019

Terveisiä Keniasta


  

Sain vaimoni Eijan kanssa osallistua matkalle Keniaan yhdessä neljän muun - Liisa Koposen, Sune Lehkosen, Kaija Leinosen ja Risto Salmisen -  Suomen World Visionin työtä siellä aktiivisesti tukevan kummin kanssa. Minulle matka oli jo kolmas, Eijalle ensimmäinen.

Torstaina 14. helmikuuta kokoonnuimme aamiaisen jälkeen Nairobin majapaikkamme Grace House Resortin puutarhaan tavataksemme World Vision Kenyan edustajat ja kerrataksemme heidän johdollaan turvallisen matkan edellytykset ja kummilapsen tapaamiseen liittyvät säännöt. 


Vierailu slummissa on aina koskettava, omaa ajattelua ja arvomaailmaa ravisteleva kokemus, joka tarjoaa kävijälle henkisen kasvun tukiopetustuokion. Vierailimme Korogochon slummissa toimivassa TBA-koulussa, missä koulun johtaja Rosemary opettajineen tekee uskomattoman hyvää työtä. 


Koulun ilmapiiri on positiivinen, iloinen ja lämmin - kävijääkin voimauttava.


Vierailimme naisten talossa. Talossa työskentelevät naiset ovat upea esimerkki siitä, mitä World Visionin kautta saatu ammattikoulutus voi parhaimmillaan saada aikaan. Slummissa asuvien nuorten äitien ja hiv-positiivisten naisten ryhmä on nimeltään Tuinuke - suomeksi "Nouse ja menesty".
Tuinuken perustaja, neljän lapsen yksinhuoltajaäiti Rosemary Awuor pääsi alun perin World Visionin järjestämälle ammattikurssille, josta hän sai lahjaksi ompelukoneen. Kurssin jälkeen hän kokosi viisi naista yhteen. Näiden kanssa yritystoiminta käynnistyi hiljalleen.
Tuinukella on myynnissä varsin laaja valikoima naisten valmistamia värikkäitä laukkuja, pussukoita ja erilaisia koruja.
Tuinuke järjestää valistuskoulutusta hivistä ja aidsista. Samalla nuoret tytöt ovat päässeet tekemään ompelutuotteita omin käsin. Työskentely on yrittäjyyskasvatusta, johon on liitetty myös tietoteknisten taitojen opetusta.

It's a small world after all, osa 1: Myöhemmin samana päivänä tultuamme ulos hotellin viereisestä Yaya Centeristä kohtasin kadulla ystäväni turkulaisen Wali Hashin, freelancer toimittajan, joka juuri tällä hetkellä käy Somaliassa anteeksiantokampanjaa.

Perjantaina 15. päivänä helmikuuta saimme sitten kiittää Grace Housen henkilökuntaa sydämellisen lämpimästä vieraanvaraisuudestaan ja lähteä kohti Mogotiota.
Lähtö viivästyi sovitusta. Kuten aina. Tälläkin kertaa sille oli hyvä syy: halusimme ehdottomasti tavata Samuelin - suuresti ihailemani Mng'aro Mtaani -yrityksen perustajan, hyväntekijän, henkilön, joka arjessaan sananmukaisesti laittaa hyvän kiertämään.


Samuel kiipesi käytössämme olleen auton katolle sitomaan sinne osan matkatavaroistamme; jokaisella kun oli kaksi täyttä matkalaukkua, joissa mm. 60 kiloa kestositeitä jaettavaksi tytöille seuraavien päivien kouluvierailujen yhteydessä.
Vaikka Mogotioon on matkaa Nairobista vain alun toistasataa kilometriä, perille pääsy ottaa aikansa liikenneruuhkien vuoksi. Saavuimme perille majapaikkaamme Lomaniraan illan suussa.

Seuraavana aamuna tapaisimme Päiväntasaajalla kummilapsemme...

It's a small world after all, osa 2: Matkalla Mogotioon pysähdyimme perinteisesti Nakuru-nimisessä kaupungissa. Siellä tapasimme ystäväni Mika Rantasen, turkulaisen opettajan, joka pyrkii työllistämään itsensä paikallisessa yliopistossa. Hän oli tilannut minulta deodorantin ja pitihän se toimittaa perille.


Lauantaina 16. päivänä helmikuuta tapasimme siis kummilapsemme ja hänen äitinsä. Olimme koonneet kummilapsellemme reppuun kaikenlaista, mitä olimme arvelleet hänen tarvitsevan. Tämä oli jo huomattavasti helpompaa, kun olin tavannut hänet kahdesti aiemmin. Perheelle olimme tilanneet pahvilaatikollisen ruokatarvikkeita.
Tapaamiseen oli varattu runsaasti aikaa. Ehdimme riittävästi jutella ja hymyillä - hymy on näissä tapaamisissa ymmärryksen kannalta vieläkin tärkeämpää kuin englanti - ja katsella valokuvia Suomesta. Tapaamisen jälkeen kävelimme Päiväntasaajalta - alla kuva eräänlaisesta monumentista, maapallosta, jota voi pyörittää - me kummit ja kummilapset ja heidän perheensä World Visionin toimistolle, jossa meillä oli yhteinen lounas. 



Sunnuntaina 17. päivänä helmikuuta osallistuimme jumalanpalvelukseen Lomaniran kirkossa. Täällä jumalanpalvelusten parasta antia on afrikkalainen musiikki. Me suomalaiset lauloimme Suvivirren. Pappi puhui hyvin, mutta tälläkin kertaa hän olisi minun puolestani voinut vähän tiivistää esitystään. Aaltopellillä katettu kirkko alkoi auringon jo noustua olla tukalan kuuma. Holiversin, World Visionin mainion työntekijän, simultaanitulkkaus swahilisita englantiin oli kokemisen arvoinen. 
Jumalanpalveluksen jälkeen kokoonnuimme majapaikkaamme lounaalle yhdessä World Visionin Mogotion toimiston väen ja kyläpäällikön kanssa.
Myöhemmin illalla tapasin Chepyuan Primary -koulun rehtorin Jacksonin Lomanirassa. Vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme seuraavasta päivästä, jolloin meidän oli määrä vierailla koulussa...

Maanantaina 18. päivänä helmikuuta vierailimme siis Chepyuanin koulussa. Tämä koulu on Vasaramäen koulun yhteistyö- ja kummikoulu.
Vähän ennen koululle saapumista pysähdyimme tapaamaan kylän väkeä, joka ylpeänä esitteli varsin uutta aurinkoenergialla toimivaa vesipumppua.




Vesiputki on vedetty kulkemaan Chepyuanin koulun aidan viertä. Keskusteltuani rehtori Jacksonin ja koko opettajakunnan kanssa tulin siihen tulokseen, että he haluavat sijoittaa Vasaramäen koulun oppilaskunnan keräämän 550 euroa vesiputkeen vedettäväksi tuosta päälinjasta koulurakennuksen vieressä olevaan World Visionin lahjoittamaan vesisäiliöön.

Pyysin järjestettäväksi opettajainkokouksen ja pyysin saada osallistua siihen kuullakseni, miten koulun arki opettajien mielestä tällä hetkellä sujuu. Kuvasin rooliani linkiksi Vasaramäen koulun ja Chepyuanin koulun välillä. Olin kiinnostunut kuulemaan heidän ajatuksiaan yhteistyöstä ja myös heidän toiveensa mahdollisen taloudellisen tuen osalta.

Välitän nämä ajatukset Vasaramäen koulun oppilaille ja henkilökunnalle - edelleen eteenpäin koulun vanhempainyhdistykselle välitettäviksi - osallistumalla jo perinteiseen Lehmuksen yksikön Kevätpäivän tasaukseen 20.3. klo 10.00.

Minulla oli myös tuomisina matkalaukullinen tavaraa Vasaramäen koulun Lehmuksen yksikössä toteutetun keräyksen ansiosta. Oli lippalakkeja, pikkuautoja, hammasharjoja, kyniä jne. 

Chepyuanin koulussa on paljon kehitettävää - myös sellaista, mikä ei maksa mitään. Esimerkkinä voisin mainita, että näkemistäni Kenian kouluista se on ainoa, jossa opettajat vielä ohjaavat oppilaita ruotuun piiska kädessä...






Nämä polkupyörät ovat jo aiemmin Vasaramäen koulun Chepyuanin koululle lahjoittamat.

Tiistaina 19. päivänä helmikuuta lähdimme aamulla Mogotiosta kuljettajanamme Tiitus kohti  Ng'oswetia, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. 


World Visionin toimistolla kohtasimme Samsonin, Joycen, Bonyfacen, Ruthin ja Pikku-Tiituksen - erotuksena saman nimisestä varsin raamikkaasta kuljettajastamme. Joyce esitteli World Visionin ohjelmaa tuolla alueella, mikä oli minulle tärkeää tämän minulle uuden kokonaisuuden hahmottamiseksi.





Keskiviikkona 20. päivänä helmikuuta vierailimme Muskutin koululla, joka toimii varsin lähellä World Visionin toimistoa. 



Muskutin koulusta sain erittäin myönteisen vaikutelman. Vierailu oli koulun toimesta hyvin organisoitu, mikä vahvisti ensivaikutelmaa hyvin johdetusta koulusta. Koulu on outokumpulaisen Kummun koulun kummikoulu ja halusin näin tilaisuuden tullen toimia näidenkin koulujen yhteistyön tukena. Kutsuin kaikki opettajat kokoon ja pyysin heitä kertomaan oma näkemyksensä koulunsa vahvuuksista, heikkouksista, mahdollisista uhista sekä toisaalta mahdollisista vielä käyttämättömistä voimavaroista.

Keskustelun pohjalta laadin raportin, jonka toimitan Kummun kouluun Outokumpuun.

Torstaina 21. päivänä helmikuuta vierailimme Munyekin koululla.





Tämä koulu teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Huolimatta varsin vaatimattomista ulkoisista puitteista - jos ympäröivää kaunista Kenian luontoa ei lasketa mukaan - koulussa oli ihanan lämmin ja myönteinen ilmapiiri. Keskustelimme ulkona aurinkokatoksen alla. Tämä oli heidän opettajainhuoneensa. Toimme koululle mm. jalkapallon ja minä sain tehtäväkseni organisoida jalkapallon pikaturnauksen. Pienemmät oppilaat ottivat heti käyttöönsä tuomamme hyppynarut, joita saattoi myöhemmin hyödyntää, kun opetin, kuinka pelataan polttopalloa. Kunniaksemme järjestettiin myös juoksukilpailuja - olimmehan seudulla, josta Kenian kaikki parhaat juoksijat ovat kotoisin.
Munyekin koulu on lietolaisen Taatilan koulun kummikoulu. Olen sopinut vierailustani Taatilan koulun opettajainkokouksessa 13.3. kertoakseni sanoin ja kuvin kokemuksistani tässä heidän kummikoulussaan.


Majoituimme Ng'oswetissa Sego Safari Lodgessa.




It's a small world after all, osa 3: Eräänä iltana olin istumassa majoituspaikkamme kahvilan pöydässä, kun tarjoilija tuli höpöttämään korvaani: "Rudisha." Ja hän näytti takanani istuvaa miestä. En ymmärtänyt. Vähän myöhemmin googletin tuon sanan ja sain selville, että takanani oli istunut David Rudisha, juoksija, 800 metrin maailmanennätyksen haltija, olympiavoittaja, kaksinkertainen maailmanmestari.... Mutta ei istunut enää. Yhteinen kuva jäi ottamatta.

Perjantaina 22. päivänä helmikuuta vierailimme pienellä maatilalla, jollaisten perustamisen tukeminen on ollut osa World Visionin Ng'oswetin ohjelmaa. 


Vierailun jälkeen meille tarjottiin vielä lounas World Visionin toimistolla. Sitten olikin aika lähteä ajomatkalle yli vuorten Eldoretiin, josta lensimme takaisin Nairobiin.

Kouluvierailujen yhteydessä Liisa Koponen ja Eija pitivät aina oppitunnin koulun vanhemmille tytöille ja vierailumme vuoksi kouluun tulleille oppilaitten äideille. Oppitunnin aiheena oli naisten kuukautiset ja kestositeet. Tavoitteenamme on, etteivät tytöt joutuisi jäämään koulusta pois kuukautisten takia. Koska Liisan ja hänen Suomeen rakentamansa verkoston tekemät kestositeet ovat varsin työläät viedä Keniaan, hänen tavoitteensa oli löytää kustakin vierailun kohteena olevasta koulusta tai koulua ympäröivästä yhteisöstä ompelutaitoinen henkilö, joka alkaisi tuottaa näitä siteitä ja myisi niitä sitten edullisesti yhteisössään. Tätä varten hän oli laatinut ompelukaavat ja ohjeet, joilla helposti pääsisi työn alkuun. Niin Chepyuanin kuin Muskutin ja Munyekin kouluiltakin tällainen Liisan kaipaama henkilö löytyi!



maanantai 21. tammikuuta 2019

Jääkiekkotuomarina Saksan DEL-liigassa


”Nur tote Fische schwimmen mit dem Strom” luki Saksan Baijerissa sijaitsevan Ingolstadtin kaupunginteatterin esitteen kannessa. Vaikka minulla ei ollut tällä kertaa aikaa teatterille, olin ottanut lehden mukaani hotellini aulasta. Minusta tuo lause kuvaa hyvin Aleksi Rantalaa, jonka kanssa olin nauttinut illallisen edellisenä iltana mainiossa Gasthaus Bonschabissa kivenheiton päässä vuolaasti virtaavasta Tonavasta.

Oli sunnuntai, tammikuun 6. päivä. Odotin innolla aamupäivälle sopimaani Aleksin haastattelua. Klo 17:00 hän tulisi sitten toimimaan päätuomarina DEL-liigan ottelussa ERC Ingolstadt – Nürnberg IceTigers.
Kun sitten sovitusti tapasimme, Aleksi ilmoitti saaneensa myöhään edellisenä iltana viestin, ettei hän toimisikaan tuomarina tuossa ottelussa. Sen sijaan hänen tulisi ajaa noin sadan kilometrin päässä olevaan Straubingiin, jossa häntä odottaisivat paikallinen Straubing Tigers vastustajanaan EHC Red Bull München.
Mitä ilmeisimminkään hänelle ei ammattilaistuomarina muutosta juuri perusteltu, eikä hän sitä tuntunut pohtivankaan - ei sitä ainakaan ääneen tehnyt. Ehkä asia nousisi esille autossa matkalla Straubingiin. En sitä kuitenkaan itse esille ottaisi. Mielessäni oli niin paljon keskusteltavaa muutoinkin. Toivoin, ettei Autobahn vetäisi liian hyvin, jotta ehtisimme puhua…

Rekrytoinnista

Kuluva kausi on Aleksille kuudestoista eurooppalaisissa huippusarjoissa: kotoisessa Liigassa kolmetoista kautta ja kaksi kautta Ruotsin SHL:ssä. Ajanjakso on niin pitkä, että siihen mahtuu yhteisiä turnauksia ja jopa otteluita jokaisen Euroopassa pelattavan merkittävän liigan nykyisen erotuomarijohtajan kanssa. On selvää, että tästä on hyötyä rekrytoinnissa. Käsitys ja kokemus Aleksista tuomarina ovat tälläkin kertaa johtaneet hänen palkkaamiseensa.

- Saksan erotuomarijohtajan, ruotsalaisen Peter Anderssonin, kanssa olemme olleet jo useita vuosia yhteydessä – ei kuitenkaan aluksi jääkiekon, vaan yhteisen harrastuksen, sukelluksen, merkeissä. Sitä kautta säilyi välillämme luonnollinen yhteys, vaikka hän lopettikin oman erotuomariuransa. Vasta myöhemmin nousi keskusteluissamme esille mahdollinen siirtymiseni DEL-liigaan.

Työviikosta

DEL-liigassa on kuusi päätuomaria, jotka käytännössä ovat päätoimisia: kolme kokenutta korkeamman profiilin ammattilaista – näihin Aleksi Rantala siis kuuluu – ja kolme nuorempaa tuomaria, joilla ei esimerkiksi juurikaan ole kokemusta kansainvälisistä tehtävistä. Ryhmään kuului myös tuomari AHL-liigasta – hyvä tuomari – mutta hän ilmeisesti ei loppujen lopuksi kuitenkaan saanut itseään tyydyttävää sopimusta DEL-liigan kanssa ja näin hän palasi Yhdysvaltoihin. On odotettavissa, että siltä suunnalta joitakin tuomareita tulee liigaan vuokralle tammi-helmikuussa purkamaan otteluruuhkaa.

- Rinki on niin kapea, etteivät tuomarit yksinkertaisesti tunnu riittävän. Terävin kärki ja sen takana heti tulevat meillä on – käytännössä kahdeksasta kymmeneen tuomaria - mutta näiden takana on varsin hiljaista. Keskikastiksi voidaan kutsua seuraavaa ryhmää, johon kuuluu joitakin tuomareita.
- Tämän ryhmän perässä tulee laajahko nuorten tuomarien ryhmä, jossa kaikki eivät välttämättä vielä koe omakseen ammattimaista tuomarina toimimista tulevaisuuden näkymänään.

Aina, kun on täysi kierros, Aleksi Rantala on töissä. Peruspelipäivät runkosarjassa ovat perjantai ja sunnuntai.
- Näiden lisäksi saatetaan pelata täysi kierros tiistaina tai keskiviikkona. Silloin toki olen mukana myös. Televisioinnin vuoksi joitakin otteluita pelataan myös torstaisin ja näistä varsin monessa olen töissä.
Aleksilla on viikossa kahdesta kolmeen peliä. Etäisyydet pelipaikkakuntien välillä ovat varsin pitkät. Niinpä joihinkin työviikkoihin ei juuri muuta mahdu kuin ottelut ja ottelupaikkakuntien väliset matkat. Yleensä kuitenkin aikaa onneksi jää muuhunkin ammatin kannalta välttämättömään.
- Arki menee siinä, että pidetään työkalut – kroppa ja pää – kunnossa. Palaudutaan normaaliin unirytmiin ja levätään. On käytävä salilla ja saatava liikkua muutoinkin. Ei ammattituomarina tarvittavan fyysisen kunnon ylläpitämiseksi riitä se, että luistelee viikossa kahdesta kolmeen kertaa kolme erää. Lihashuolto on välttämätöntä; erityisesti runsaan autossa istumisen vuoksi.

Toki Aleksi Rantalan arkeen kuuluu myös perheen kanssa yhdessä oleminen. Perhe on asettunut Neussiin Ruhrin alueelle.

Perheen läsnäolosta ja läsnäolosta perheessä

Suomessa sunnuntain Aleksi saattoi liigaerotuomarina pyhittää perheelleen, johon kuuluvat vaimon lisäksi 7-vuotias poika ja 12-vuotias tytär.

- Ruotsissa tätä mahdollisuutta ei ollut, mikä oli varsin rankkaa, kun tuona aikana olin vielä päivätöissä. Olin siis pitkät viikonloput Ruotsissa ja sunnuntaina ehdin kotiin korkeintaan iltasaunaan. Tuo aika oli varsin kuluttavaa ja kaksi kautta oli siinä mielessä varsin riittävä ajanjakso.
- Jos Ruotsiin lähtö oli minun oma päätökseni, jonka sitten vaimoni kanssa yhdessä toki päätimme saada arjessa toimimaan, oli tänne Saksaan lähtö perheen yhteinen päätös, jossa korostui lastemme kuuleminen. Lasten saamisella hyvään englannin kieliseen kansainväliseen kouluun ja kelpo asunnon nopealla löytymisellä oli sitten ratkaiseva merkitys.

Poikamme jatkaa täällä jalkapalloharrastustaan, minkä rinnalle on tullut myös jääkiekko. Tytär harrastaa yleisurheilua. Olemme löytäneet kivat paikallisseurat lastemme harrastuksille ja tekeminen on mielekästä lapsille. Kuten täällä koti-Suomessakin – myös Saksassa lasten harrastukset ovat myös vanhempiensa harrastuksia; vanhemmat toimivat kuljettajina ja muutoinkin ovat mukana toiminnassa mahdollisuuksien mukaan.

- Plussia ja miinuksia tällaisessa isossa elämän muutoksessa joutuu aina punnitsemaan, mutta perheenä halusimme nähdä enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.
Myös työnantaja on ymmärtänyt koko ajan perheen merkityksen. Aleksilta kysellään tuon tuosta perheen vointia ja vaimon ja lasten viihtymisestä. On oivallettu, että perheen viihtymisellä ja hyvinvoinnilla on iso merkitys Aleksin edesottamuksiin kaukalossa.
-Täällä jääkiekko on tietyllä lailla haastavampaa tuomarille kuin Suomessa: Suomessa pelataan enemmän taitokiekkoa ja pelistä puuttuu täkäläinen jatkuva tunnetilan ylimääräinen lataus. Näissä hornankattiloissa jo pelkästään äänekäs yleisö provosoi pelaajia välillä ottamaan oikeuden omiin käsiinsä. Täällä todellakaan ei ole hetkeäkään aikaa ajatella mitään muuta kuin peliä. Ajatus ei yksinkertaisesti voi karata kaukalon ulkopuolelle. Kun nyt kotona on kaikki hyvin eikä ole sitä työtaakkaa muualta, joka aiemmin on ollut, tunnen olevani todella läsnä näissä fyysisissä peleissä.

Olympiafinaalista Pyeongchangissa

Vahvan kansainvälisen kokemuksen omaavalle Aleksi Rantalalle Pyeongchangin olympialaiset viime vuonna olivat hänen uransa ensimmäiset. Hän oli historian ensimmäinen suomalainen päätuomari olympiafinaalissa. Vastakkain olivat Venäjän olympiaurheilijat ja Saksa.

- Oli jo eräänlainen uran kruunu ylipäätään päästä olympialaisiin. Mielessäni valmensin itseäni vain tekemään parhaani ja nauttimaan tehtävistä, jotka eteeni tulisivat. Sitten katsottaisiin, mihin tuo riittää. Puolivälieriin kun pääsin mukaan, ymmärsin, että minuun luotetaan. Kun sitten sain tietää, että olen myös finaalissa, tunne oli sanoin kuvaamaton; kansainvälisesti en kohtaisi enää suurempaa luottamusta.

Unelmista ja haasteista

- En aktiivisesti unelmoi enää NHL:stä. Unelmani liittyvät pieniin asioihin. On kyettävä nauttimaan arjesta ja siihen liittyvistä rutiineista. Ulkomaille hakeutumisen pontimena on ollut tarve kohdata uusia haasteita kehittyäkseni tuomarina ja kasvaakseni ihmisenä. Vieras sarja on aina haaste. Olet uusi ja useimmille tuntematon. Sinun on vakuutettava pelin muut osapuolet osaamisestasi. Sinun on löydettävä oma paikkasi tuomariyhteisön sisältä.

Aleksi Rantala, Patrik Gogulla, Marius Wölzmüller ja David Tschirner valmistautumassa otteluun


Erotuomarina toimiminen on joukkuepelaamista. Aleksi kokee tehtäväkseen kehittyä, mutta myös kehittää muita erotuomareina – ennen kaikkea nuoria tuomareita. Hän pyrkii siihen positiivisuutta korostaen, kun tuomarinelikko analysoi ottelua sen päätyttyä. Tuomarit saavat otteluvideon aina muistitikulla. Aleksilla on tapana palata tähän vielä kotona seuraavana päivänä. Otteluvideo tosin antaa kuvan kiekollisesta pelistä kameran seuratessa kiekkoa. Näkymä ei tietenkään ole sama kuin miltä kokonaisuus näyttää esimerkiksi katsomosta.

- Aina, kun uuteen liigaan hyppää, on ansaittava oma uskottavuus. Näin on ollut täälläkin.
- Tärkeää on ollut oppia, miten täällä tähän peliin pelaajia valmennetaan ja miten pelaajat tätä peliä täällä pelaavat. Tämä on ollut tärkeää pelin lukemisen ja tilanteiden ennakoinnin kannalta.
- Yritän muistaa antaa toiselle päätuomarille tilaa, mikä tukisi hänen kehittymistään. Yritän pysyä ikään kuin varjoissa ja tulla esiin vasta, kun siihen on tarvetta.

Aleksille lankeaa helposti eräänlainen johtavan tuomarin rooli tuomarinelikossa. Vastuunkantaminen pelin vaikeilla hetkillä on aina kasvoja kuluttavaa. Pelejä on kauden aikana enemmän kuin joukkueilla ja samat joukkueet tulevat vastaan vähän väliä. Tässä onkin ammattituomariuden uusi haaste. Miten saadaan työ pysymään raikkaana, peli oikeudenmukaisena sekä reiluna, kuitenkin niin että luottamus säilyy kaukalossa ja sen ulkopuolella ottelusta toiseen.

- Järkevällä nimeämisellä tähän haasteeseen voidaan vastata, vaikkakin tuomariryhmän kapeus on rajoittava tekijä. Tiedän, että käydään keskustelua mahdollisuudesta tehdä yhteistyötä muiden eurooppalaisten sarjojen kanssa, jotta saataisiin kierrätettyjä ammattituomareita eri liigojen välillä ja näin isommasta ryhmästä valittavat parhaat erotuomarit olisivat jäällä aina varsinkin kärkiotteluissa ja paikallispeleissä.

Monen eurooppalaisen huippusarjan erotuomaritoiminnan ongelmana on, että varsin kapean kärjen takaa puuttuu kilpailu päästä tuohon terävimpään kärkeen. Tämä tilanne on ollut omiaan avaamaan ovia ulkomailta tuleville erotuomareille.
Aleksi Rantalaa voidaan pitää edelläkävijänä. Heitä on toki muitakin. Mm. Jyri Rönn toimi usean kauden ajan KHL-liigassa Venäjällä ja Antti Boman yhden kauden ajan hänen jälkeensä. Anssi Salonen toimii tällä kaudella Sveitsissä.

Siis – vain kuolleet kalat uivat virran mukana. ( brittiläinen journalisti Malcolm Muggeridge )


ALEKSI RANTALA



  •  jääkiekkoerotuomari
  • kymmenen vuoden kokemus yrittäjänä
  • koti Kaarinassa
  • perheessä vaimo ja lapset poika 7-v, ja tytär 12-v
  •  Liigassa päätuomarina 13 kautta
  • Ruotsin SHL-liigassa kaksi kautta
  • ammattierotuomarina kaudella 2003-2004 Japanissa ja Etelä-Koreassa Aasian liigassa
  • yhdet olympialaiset, viidet MM-kisat, yhdet nuorten MM-kisat, kahdet U18 MM-kisat
  • palkittu Liigan parhaana päätuomarina 2013 ja 2018


Nyt 40-vuotias Aleksi Rantala liittyi Turun Jääkiekkotuomareihin vuonna 1995. Hän oli siihen saakka pelannut itse juniorina TPS:ssa ja Kiekko-67:ssä. Pelaamisen jatkaminen ei tuntunut enää mielekkäältä, mutta halu urheilla ja toimia rakkaan lajin parissa oli tallella. Isänsä paikallislehdestä poimima ilmoitus sai hänet sitten jääkiekkotuomarin peruskurssille ja sitä kautta ottamaan mittaa itsestään; ”katsomaan, miten pää kestää sen homman”, kuten hän itse asian ilmaisee.
Voidaan perustellusti todeta, että hyvin on pää kestänyt. Kuitenkin Aleksi itse muistelee hymähdellen – armollisena itselleen – päätuomariuransa alkuvaiheita, jolloin hän pyrki luottamusta ja kunnioitusta kaukalossa hakemaan olemuksella, joka saatettiin tulkita ylimieliseksi.

Jääkiekkotuomarina onnistumisen ja menestymisen edellytyksistä hän mainitsee ensimmäisenä intohimon lajia ja erotuomarina siinä toimimista kohtaan. Erotuomarin tulee olla valmis vaatimaan itseltään paljon. Toisaalta menestymisen edellytyksenä on tietynlainen paksunahkaisuus.

- Nuorempana olin aika armoton itselleni ja tuntuu, että olin itse urakehitykseni suurin este analysoimalla ja pohtimalla liikaa virheitäni. Kokemuksen myötä toki virheet vähenevät, mutta ne eivät koskaan kokonaan katoa pelistä. Kokemus on opettanut minua olemaan inhimillinen itselleni. Tietenkin sitä toivoo, ettei toista samoja virheitä, koska virheistä tulee oppia. Peli muuttuu koko ajan. Säännöt muuttuvat. Meistä kukaan ei ole täydellinen. On opittava vain käsittelemään virheet siten, että ne jalostuvat kokemukseksi, joka vie sinua eteenpäin.
- Erotuomarina toimiminen on vuorovaikutusta niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. Tähän on oltava hyvät sosiaaliset taidot.

OTTELUTAPAHTUMA 



Straubing on kaupunki Baijerissa kaakkois-Saksassa. Asukkaita kaupungissa ilmoitetaan olevan hieman alle 50 000. Vastaavia pieniä paikkakuntia DEL-liigassa ovat Schwenningen ja Iserlohn. Näissä kaupungeissa suhtaudutaan hyvin intohimoisesti jääkiekkoon, mikä on edellytys sille, että kaupunkien joukkueet ovat DEL-liigassa.


Straubingin jäähallia kutsutaan osuvasti nimellä Eisstadion – jäästadion. Se on vanha betonista valmistettu rakennus, jonka arkkitehtuuria silmäillessä voi nähdä, kuinka sen kumpikin pääty on joskus ollut avoin. Halli on varsin pieni. Sinne mahtuu 5825 katsojaa. Ymmärsin, että halli on aina täynnä kaupungin Tigers-joukkueen pelatessa – riippumatta sitä, mikä on joukkueen sijoitus sarjataulukossa.

Seisomakatsomoihin aikuisen ottelukohtainen lippu maksaa 16 tai 19 euroa. Istumapaikoille liput maksavat 29-46 euroa. Kausikortti seisomakatsomoon maksaa noin 400 euroa. Istumakatsomoon kausikortit maksavat 700-1200 euroa.

Jo joukkueiden tullessa ottelun alla ottamaan tuntumaa jäähän ja tehdäkseen siellä rutiinin omaiset jääharjoitteensa, halli oli puolillaan kannatuslaulua laulavista katsojista, jotka kaikki olivat pukeutuneet sinivalkoisiin – joukkueensa väreihin. Itsekin katsoin parhaaksi siinä vaiheessa poiketa kannatustuotemyymälään. Ostin pipon. Se oli siksikin hyvä ostos, että hallissa oli varsin kylmä, joskin tunnelma jo siinä vaiheessa hyvin lämmin. Tuntui myös hyvältä olla siellä vieraana.

Katsomojen ulkopuolisia tiloja hallissa oli tuskin lainkaan, mutta silti ruuan ja juoman myynti toimi niin, että jonottaessani hädin tuskin ehdin kaivaa esille käteiskortin, joka minut oli ohjattu lunastamaan ja siihen rahaa lataamaan. Maksaminen tällä kortilla oli nopeaa. Kaikki oli kohtuuhintaista verrattuna vastaaviin hintoihin täällä Suomessa – etenkin kokemassani Gatorade Centerissä. Kovaa muovia olleeseen kahvalliseen oluttuoppiin sisältyi pantti, jonka saisi sitten takaisin palauttaessaan tuopin. Otin tuopin kanssa askeleen, sitten toisen, sitten kolmannen – koko ajan peläten, milloin järjestyksenvalvoja tulee ja keskeyttää kulkuni. Ei tullut. Menin sitten ihan minne vaan hallissa.

En havainnut, että kukaan olisi käynyt täyttämässä tuoppinsa liian monta kertaa. Varmasti näin tapahtui, mutta se ei näkynyt.

Hallissa ei ollut erillistä fanikatsomoa, johon faniksi tunnustautunut voisi hakeutua. Sen sijaan koko halli oli fanikatsomo. Oli jotenkin hyväksyttyä olla fani ja käyttäytyä kuin fani. Straubingissä pelipäivä on juhlapäivä. Jos liikut kaupungilla lounasaikaan, näet ihmisten jo pukeutuneen sinivalkoisiin pelipaitoihin.

Ottelun alkaessa halli oli täynnä. Münchenistä tulleen vierasjoukkueen kannattajille oli kuitenkin onnistuttu varaamaan alue.

Jäänhoitokoneen kanssa samanaikaisesti kaukaloa kiersi kotijoukkueen luisteleva tiikeriksi puettu maskotti tervehtien yleisöä. Sen tehtävä tunnelman kohottajana oli sangen helppo.

Ottelutapahtuma ei ollut mitenkään spektaakkelimainen. Kuuluttaja osasi asiansa ja se oli siinä.
Erätauoilla jäällä tapahtui jotakin, mutta se meni minulta ohi – niin kuin menee täällä Suomessakin.

Ottelun alkaessa meteli oli korvia huumaava katsojien kannustaessa omiaan ja tätä jatkui koko pelin ajan.


Straubing Tigers on DEL-liigan sarjataulukossa tätä kirjoittaessani kahdeksantena. Takana on nyt 39 peliä, joista se on kerännyt 59 pistettä. Red Bull München on sarjassa toisena. 39 ottelusta se on kerännyt 78 pistettä. Straubingin maaliero on yhden maalin verran miinuksella. Joukkue on tehnyt 109 maalia. Vastaavasti Münchenin maalisuhde on 124-89 joukkueen itse tekemät maalit ensin mainittuina.  Vertailun vuoksi mainittakoon TPS:n vastaavat luvut 39 ottelun jälkeen: 106-93.

Otteluiden maalimäärissä ei siis ole havaittavissa radikaaleja eroja. Sillä ei voi selittää yleisön kiinnostusta tulla otteluun ja elää siellä joukkueensa mukana. Yleistäen ero Saksan ja Suomen välillä on kuitenkin tunnelmassa valtava, vaikka kummassakin maassa varmasti on löydettävissä paikkakuntakohtaisia eroja.

Sain nähdä ottelun alusta lähtien räväkkää ja fyysistä, paljon taklauksia sisältävää, taistelupeliä. Pelin kiihkeyttä lisäsi ottelun derbymäisyys: München ja Straubing sijaitsevat varsin lähellä toisiaan.

Aleksi oli hyvä, rauhallinen, suorastaan isällinen – suhteessa muihin tuomareihin, pelaajiin ja valmentajiin. Kuulematta sanaakaan vakuutuin siitä, että kommunikaatio toimi.

Miten saada aikaan täällä Suomessa jääkiekko-otteluun vastaava tunnelma?

– Tunnelman edellytyksenä on, että halli on täynnä ihmisiä tai ainakin näyttää sitä olevan. Saksassakin kaikki mahdollinen oli vuorattu yhteistyökumppanien mainoksilla, mutta en nähnyt tämän olleen tunnelman takana.

Ja lopuksi. Ottelu päättyi 1- 3. Kenenkään läsnä olleen ei tarvinnut tarkistaa sitä netistä tai teksti-tv:stä. Kaikki olivat ja elivät pelin loppuun saakka hallissa.