Turun Jääkiekkotuomarit ry 55 years 16.5.2025

 

Dear Guests.

First of all, I would like to thank our association's founding member Rauno Särös - Kilki - for the very inspiring discussion we had on Mikael Agricola Day. For over an hour, I was able to relive the time before our association was founded, the founding meeting itself, and the early days of the association's activities.

However, in this speech, I will not return to those times any further, but I encourage you, Dear Guests, to interview the founding members of our association who are now present here on the ship when the opportunity arises.

I'm talking about change and, on the other hand, about what the Turun Jääkiekkotuomarit ry - previously called the Turun Jääkiekkoerotuomarit ry - has brought to my own life.

To maintain your attention, I'll give you a carrot. The first person to raise his /her hand after hearing the word "maaliodottama" in my speech will be offered a drink of his/her choice at the bar.

I heard from a friend that it's not necessary to write a speech yourself. He guided me to turn to Artificial Intelligence. 

I wrote to Tekoäly like this:

"I'm asking for help writing a speech. The Turku Ice Hockey Referees Association will celebrate its 55th anniversary on May 16, 2025. The association was founded on October 1, 1970. The audience is the members of the association and their spouses. Even though it is a speech, it can be lighthearted in nature and can also contain humor.”

It only took a moment for the Artificial Intelligence to respond:

"Dear members of the party and dear spouses, “Welcome to celebrate the 55th anniversary of the Turku Ice Hockey Referees Association! It is great to see you all here today, and I can say that the atmosphere is as warm as a summer day at a hockey rink – hopefully without those icy winds! When I look at you, I think that 55 years ago, on October 1, 1970, someone decided that ice hockey referees have the same right as players: to be a team. And so this association was born, which has since grown and developed – just like the ability of our referees to tolerate player complaints!

This has been a journey filled with memories, laughter and maybe a few tears – but not just during the game, but also when we have tried to explain the rules to those who are not quite sure what offside means, for example. We have been on many rinks, and each of you has contributed to this community in your own way. You have been there for each other, and that is what makes us special. We don’t just have to be referees; we are also friends, family and – believe it or not – sometimes even psychologists when communicating with players and coaches! Today we celebrate the past years, but also the challenges ahead. We know that hockey is constantly changing, and so are we. Let us be ready to embrace new rules, new players and new challenges – and maybe even new ways to laugh at those who still don’t understand why the referee raises his hand for offside!”

Confusing - isn't it? -A pretty good speech.

If I had given the AI ​​even more constraints and wishes, I think the speech would have been even better and more touching.

Despite this positive first experience of using Artificial Intelligence, I believe that the end result of this speech will be better after all, since I, as a member of this association, wrote this speech from now on. 

Using Artificial Intelligence as a bridge over a bridge, I will move on to consider change, for which I use the word development as a synonym here.

So far, technology has already reduced the need for officials to work in an ice hockey match. 

The time is long gone when founding member Arppa, as a goal referee in Urheilupuisto Montussa, would flag a goal - or not flag it - which some spectators disagreed with and reportedly went and knocked down Arpa's booth.

Now we have video recordings, a situation room and the wise hockey.

Where will development lead on and off the rink: in the officials' box?

As the game has evolved and accelerated over time, it has been felt necessary to increase the number of referees on the ice and to define a division of labor among them so that nothing is missed. 

Is it possible that, thanks to or due to technological innovations, they too will be replaceable in the future?

My view is that there is something in a successful referee that cannot be replaced by technology.

To sum it up in one word: humanity. 

By that I mean an eye for the game, the ability to read people and situations. Although you sometimes hear people say otherwise, it is a skill that can be developed in itself. Like all skills.

Humanity is the desire and ability for constructive interaction and the ability to feel different emotions. Above all, you need to know how to feel what you feel. 

We talk about emotional skills.

At least I feel that being a referee developed those skills in me, although my wife certainly - and most often rightly - thinks that there is still a long way to go.

So being a referee and an official has given me the tools for my life outside the rink. 

It has also increased my self-confidence.

I learned to be stubborn, which has always been somehow against my nature and way of thinking.

But I needed it. 

As a teacher colleague from Ukraine said: “If a teacher wants to smile in the spring, he won’t smile in the fall.” 

This can be used as a metaphor for preparing for a hockey game.

The ability to forget is an important skill when refereeing. If you get caught up in mistakes or resentment, the here and now situations will pass and the end result will be bad.

As a referee, I have had to learn to have compassion for myself. I am still quite incomplete in that respect. The lack of that ability is probably the biggest reason why I never became Aleksi Rantala.

I dare to mention him separately here, as I have had a couple of deep conversations with him on the German Autobahn. 

This hobby has increased my understanding of team play and specifically its systemic nature, i.e. how the actions of each member of the team affect the whole.

Working life and life in general are most often a team game.

The membership of the Turku Ice Hockey Referees Association is quite a “mixed bunch”.

There are very few of us who have been offside for the first time at Heideken.

There are those who are just starting out on their refereeing journey and those who have already completed it, but still want to be part of this community.

The majority of us are still on our own refereeing journey as a referee and/or an official.

We are men and women.

Among us are practitioners of different professions, those who are just considering it, and those who have already completed one or more careers.

There are also more paths and reasons for getting involved in this hobby than there were in 1980, for example, when I joined.

Nowadays, people talk about the organization’s diversity of voices, which is considered its strength and therefore worth nurturing.

At the end of his proposed speech, Artificial Intelligence says: “Thank you all for being part of this wonderful community. Let’s raise a glass to 55 years, friendship, and all the unforgettable moments we’ve had together. And remember, even though the game may end, friendship and community will always continue.”

Oh, that goal-scoring moment, maaliodottama.

I couldn’t find a place for it in this speech at all.

Turun Jääkiekkotuomarit ry 55 vuotta 16.5.2025

 

Tämä on puheeni Turun Jääkiekkotuomarit ry:n juhlassa m/s Baltic Princessillä

Hyvä Juhlaväki.

Aluksi haluan kiittää yhdistyksemme perustajajäsen Rauno Säröstä - Kilkiä -  Mikael Agricolan päivänä käymästämme erittäin inspiroivasta keskustelusta. Reilun tunnin ajan sain elää aikaa ennen yhdistyksemme perustamista, itse perustamiskokouksen ja yhdistyksen toiminnan alkuaikoja.

En kuitenkaan tässä puheessani enempää palaa noihin aikoihin, vaan rohkaisen teitä, Hyvä Juhlaväki, tilaisuuden tullen haastattelemaan yhdistyksemme nyt täällä laivalla läsnä olevia perustajajäseniä.

Puhun muutoksesta ja toisaalta siitä, mitä Turun Jääkiekkotuomarit ry - aiemmalta nimeltään Turun Jääkiekkoerotuomarit ry - on tuonut omaan elämääni.

Tarkkaavaisuutenne ylläpitämiseksi annan teille porkkanan. Sille, joka ensimmäisenä nostaa kätensä ylös kuultuaan puheessani sanan ”maaliodottama”, tarjoan baarissa vapaavalintaisen juoman.

Kuulin ystävältäni, että juhlapuhetta ei ole välttämätöntä laatia itse. Hän opasti minua kääntymään Tekoälyn puoleen. 

Kirjoitin Tekoälylle näin:

”Pyydän apua juhlapuheen kirjoittamisessa. Turun Jääkiekkotuomarit ry viettää 55-vuotisjuhlaansa 16.5.2025. Yhdistys on perustettu 1.10.1970. Yleisönä ovat yhdistyksen jäsenet ja heidän puolisonsa. Vaikka on kyseessä juhlapuhe, se saa olla luonteeltaan letkeä ja siinä saa olla huumoriakin.”

Meni vain hetki, kun Tekoäly vastasi:

"Hyvät juhlaväen jäsenet ja rakkaat puolisot,

”Tervetuloa juhlimaan Turun Jääkiekkotuomarit ry:n 55-vuotisjuhlaa! On hienoa nähdä teidät kaikki täällä tänään, ja voin sanoa, että tunnelma on yhtä lämmin kuin kesäpäivä jääkiekkokaukalossa – toivottavasti ilman niitä jäisiä tuulia!



Kun katson teitä, ajattelen, että 55 vuotta sitten, 1. lokakuuta 1970, joku päätti, että jääkiekkotuomareilla on oikeus samaan kuin pelaajillakin: olla joukkue. Ja niin syntyi tämä yhdistys, joka on sittemmin kasvanut ja kehittynyt – aivan kuten meidän tuomareiden kyky sietää pelaajien valituksia!



Tämä on ollut matka, joka on täynnä muistoja, naurua ja ehkä muutamia kyyneliäkin – mutta ei pelkästään pelin aikana, vaan myös silloin, kun olemme yrittäneet selittää sääntöjä niille, jotka eivät ole aivan varmoja siitä, mitä esimerkiksi paitsio tarkoittaa. 

Olemme olleet mukana monilla kentillä, ja jokainen teistä on antanut oman panoksensa tähän yhteisöön. Olette olleet tukena toisillenne, ja se on se, mikä tekee meistä erityisiä. Meidän ei tarvitse olla vain tuomareita; me olemme myös ystäviä, perhettä ja – uskokaa tai älkää – joskus jopa psykologeja kommunikoidessamme pelaajien ja valmentajien kanssa!

Tänään juhlimme menneitä vuosia, mutta myös tulevia haasteita. 

Me tiedämme, että jääkiekko on jatkuvassa muutoksessa, ja niin myös me. Olkaamme valmiita ottamaan vastaan uusia sääntöjä, uusia pelaajia ja uusia haasteita – ja ehkä myös uusia tapoja nauraa niille, jotka eivät vieläkään ymmärrä, miksi tuomari nostaa kätensä paitsiossa!”

Hämmentävää - eikö totta? -Varsin hyvä puhe.

Jos olisin syöttänyt Tekoälylle vielä enemmän reunaehtoja ja toiveita, puhe olisi arvatenkin ollut vielä parempi ja koskettavampi. 

Huolimatta tästä myönteisestä ensimmäisestä Tekoälyn käyttökokemuksestani uskon, että lopputulos tämän puheen osalta on sittenkin parempi, kun minä tämän yhdistyksen jäsenenä kirjoitin tämän puheen tästä eteenpäin. 

Tekoälyä aasin siltana käyttäen siirryn pohtimaan muutosta, jonka synonyyminä käytän tässä sanaa kehitys.

Jo tähän mennessä teknologia on vähentänyt  toimitsijoiden työpanoksen tarvetta jääkiekko-ottelussa. 

Kaukana on se aika, kun perustajajäsen Arppa maalituomarina Urheilupuiston Montussa liputti maalin merkiksi - tai oli liputtamatta - mistä jotkut katsojat olivat eri mieltä ja kuulemma menivät ja kaatoivat Arpan kopin.

Nyt meillä on videotallenteet, tilannehuone ja älykiekko.

Mihin kehitys johtaakaan kaukalossa ja kaukalon ulkopuolella: toimitsija-aitiossa?

Pelin kehittyessä ja nopeutuessa on historian saatossa koettu tarpeelliseksi lisätä jäällä olevien erotuomareiden määrää  ja määritellä heidän kesken työnjako, jottei mitään jäisi näkemättä.  

Onko mahdollista, että teknologisten innovaatioiden ansiosta tai johdosta jatkossa hekin ovat korvattavissa?

Minun näkemykseni on, että onnistuneessa erotuomarin toiminnassa on jotakin, mikä ei ole teknologian avulla korvattavissa.

Yhteen sanaan tiivistäen: inhimillisyys. 

Sillä tarkoitan pelisilmää, ihmisten ja tilanteiden lukutaitoa. Vaikka toisin joskus kuulee väitettävän, se on taito, jota voi itsessään kehittää. Niinkuin kaikkia taitoja.

Inhimillisyys on halua ja kykyä rakentavaan vuorovaikutukseen sekä erilaisten tunteiden tuntemista. Ennen kaikkea pitää osata tuntea, mitä tuntee. 

Puhutaan tunnetaidoista.

Itse ainakin koen, että erotuomarina toimiminen kehitti minussa noita taitoja, vaikka vaimoni varmasti - ja useimmiten syystäkin - ajattelee, että matkaa on vielä taitettavana.

Erotuomarina ja toimitsijana toimiminen on siis antanut minulle eväitä elämääni kaukalon ulkopuolella. 

Se on omalta osaltaan lisännyt itsetuntemustani.

Opin jämäkkyyttä, mikä on ollut aina jotenkin luonteeni ja ajattelutapani vastaista. 

Mutta olen sitä tarvinnut. 

Kuten Ukrainasta lähtöisin oleva opettajakollegani totesi:”Jos opettaja haluaa hymyillä keväällä, hän ei hymyille syksyllä.” 

Tätä voi käyttää metaforana jääkiekko-otteluun valmistauduttaessa.

Kyky unohtaa on tärkeä taito erotuomarina toimiessa. Jos jää virheisiin tai kaunaan kiinni, tässä ja nyt -tilanteet menevät ohi ja lopputulos on huono.

Olen erotuomarina joutunut opettelemaan myötätuntoa itseäni kohtaan. Olen siinäkin suhteessa vieläkin varsin keskeneräinen. Tuon kyvyn puute lienee suurin syy siihen, ettei minusta koskaan tullut Aleksi Rantalaa.

Uskallan hänet nyt tässä erikseen mainita, kun olen saanut hänen kanssaan keskustella pariinkin otteeseen syvällisiä Saksan Autobahnilla. 

Tämä harrastus on lisännyt ymmärrystäni joukkuepelistä ja nimenomaan sen systeemisyydestä eli mm. siitä, miten joukkueen jokaisen jäsenen tekeminen vaikuttaa kokonaisuuteen.

Työelämä ja elämä ylipäätään on useimmiten joukkuepeliä.

Turun Jääkiekkotuomarit ry:n jäsenistö on varsin ”sekalaista sakkia”. 

Meitä Heidekenillä paitsion ensi kertaa parkaisseita on enää kovin vähän. 

On niitä, jotka ovat vasta tuomaripolkunsa alkupäässä ja niitä, jotka ovat kulkeneet sen jo loppuun, mutta siitä huolimatta haluavat edelleen olla osa tätä yhteisöä. 

Enemmistö meistä on edelleen kulkemassa omaa tuomaripolkuaan erotuomarina ja / tai toimitsijana.

 Meitä on miehiä ja naisia. 

Joukossamme on eri ammatin harjoittajia ja sellaisia, jotka vasta asiaa pohtivat ja sellaisia, joilla ura tai useampikin on jo takana. 

Myös reittejä ja syitä tämän harrastuksen pariin on enemmän kuin mitä esimerkiksi oli vuonna 1980, kun itse tulin mukaan. 

Nykyään kuulee puhuttavan organisaation moniäänisyydestä, jota pidetään sen voimavarana ja siksi vaalimisen arvoisena. 

Ehdottamansa puheen lopuksi Tekoäly vielä toteaa:



"Kiitos teille kaikille, että olette osa tätä upeaa yhteisöä. Nostetaan malja 55 vuodelle, ystävyydelle ja kaikille niille unohtumattomille hetkille, joita olemme yhdessä kokeneet. Ja muistakaa, että vaikka peli saattaa päättyä, ystävyys ja yhteisö jatkuvat aina.”



Ai niin se maaliodottama.

En kerta kaikkiaan löytänyt sille paikkaa tässä puheessani. 

Veljeni Jari Sakari Välimäki 5.8.1955-19.11. 2014

 Veljeni Jari syntymäpäivänään 5.8.2014

Jarin lapsuus ja nuoruus

Jari syntyi elokuun 5. päivänä vuonna 1955. Hänen ja hänen äitinsä - meidän äitimme - Leilan ensimmäinen koti sijaitsi Turussa Läntiselläkadulla; Linja-autoaseman kupeessa tontilla, josta äskettäin purettiin tavara-asema.

Jarin Simo-isän rooli Jarin kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana on jäänyt minulle epäselväksi. Käsittääkseni hän tapasi jonkin verran isäänsä. 

Minä tulin maailmaan Jarin ollessa kolmevuotias. Minusta on yksi valokuva. Siinä Annu-mamma pitää minua pystyssä. Tästä voin päätellä, että Leilan opiskeluaikojen ystävä Anna-Riitta Hepo-Oja oli jo tuolloin Läntiselläkadulla auttamassa äitiämme.

Annu-mamma oli osa perhettämme aina kuolemaansa saakka, vuoteen 1992.

”Länskältä” muutimme Mäntymäen kkaupunginosaan kaupungin kaksikerroksisiin vuokrataloihin Kunnallissairaalantielle, missä asuimme kahdeksan vuotta. Asunto oli pieni. Sitä lämmitettiin puuhellalla. Kylmävesi tuli, joskaan ei ihan kovimpina pakkasina, kun putket jäätyivät. Oli sisävessa.

Siihen aikaan lapset olivat paljon ulkona, osittain myös siksi, että sisällä ei ollut tilaa olla.

Lapsia oli paljon. Ilmeisesti Jari oli saanut lahjaksi jalkapallon, jota ”Isot jätkät” tavan takaa ottivat pois häneltä. Kun hän sitten aneli palloaan takaisin, hän sai kutsumanimekseen Pallo. Minusta tuli pian Pikkupallo.

Purokadun kentällä ja kaukalossa opettelimme luistelemaan ja pelaamaan jääkiekkoa. Menin Tepsiin noin 10-vuotiaana. Varusteet luistimia ja kypärää lukuun ottamatta piti pukea kotona päälle ja kävellä sitten Kupittaalle. 

Ihan äskettäin Jari vielä muisteli, kuinka hän kantoi varustekassiani ja kulki kanssani harjoituksiini.

Kyllä meissä oli jotain samaa kuin Joonatan ja Kaarle Leijonassa; tiedättehän Astrid Lndgrenin kirjan Veljeni Leijonanmieli.

Elettiin rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaa ja kansakoulun neljänneltä luokalta sai pyrkiä oppikouluun. Jari ikäänkuin ui vastavirtaan ja pyrki oppikouluun, Turun Klassiliseen lyseoon, ja pääsi sinne. Seurasin häntä kolme vuotta myöhemmin. 

Tänä päivänä puhutaan paljon kiusaamisesta koulussa, mutta tuohon aikaan sitä vasta esiintyikin. Alkuun varsin pienikokoisena ja varsin hyvin koulutyöni hoitaneena minua olisi varmasti vielä enemmän höykkyytetty ellei isoveljeni olisi ollut kiusaajilleni jatkuvana uhkana.

60 -70 -lukujen vaihteessa onnistuimme saamaan kaupungin vuokra-asunnon Toivolankadun Tähtitaloista, mikä merkitsi jonkin asteista arvon nousua kulmakunnan sosiaalisessa kontekstissä. Muistan rouvien - siihen aikaan kyllä sanottiin ”juoruämmien” - pihalla mutisseen kateellisena kohdallemme osuneesta onnesta. Toki toinen heistä lievitti tuskaansa toteamalla, miten hyvin hänen pojallaan meni:”On autot ja osakkeet..”

Nyt meillä oli kaksi huonetta ja keittokomero, lämmin vesi ja kylpyhuone.

Mäntymäki ei ollut mikään nukkumalähiö. Alueen nuorissa oli paljon asosisaalista ainesta. Väkivaltaa ihannoitiin. Ja käytettiin.

Onnistuimme pysymään jengien ulkopuolella; kuitenkin riittävän hyvät suhteet ja kasvomme säilyttäen.

Jarin koulu ei kovin hyvin sujunut. Hän nykytermein alisuoriutui. Hän ei osannut pelata peliä nimeltä Koulu. Muistan kuitenkin, että matematiikassa hän oli minua selkeästi etevämpi ja auttoi minua kotitehtävissäni. Käytin useissa oppiaineissa häneltä jääneitä oppikirjoja. Siihen aikaan oppikirjat eivät vaihtuneet vuosittain. Hänen merkinnöistään ja tehtävien ratkaisuista oli minulle varsin paljon hyötyä oppitunneilla.

Jari kävi oppikoulun loppuun, mutta ylioppilaskirjoitusten alla varmaankin itseluottamus romahti; hän käytti aikaansa kaikkeen muuhun voidakseen todistella itselleen ja muille, että huono tulos johtui siitä, ettei hän ollut edes valmistautunut.

Jari meni rakennuksille töihin. Vasta myöhemmin - usean vuoden jälkeen - hän hakeutui Turun Teknilliseen Oppilaitokseen, josta valmistui rakennusinsinööriksi.

Nuoruusiässä Jari tunnettiin kaupungilla siitä, että hänellä oli yksi kaupungin laajimmista äänilevykokelmista, mistä minäkin olin varsin ylpeä. Jarin ansiota on se, että olen varsin hyvin perillä 70- ja 80- lukujen pop- ja rock-musiikista.

Nuoruusvuosina Jari kuntoili, kävi Kupittaan urheiluhallin kuntosalissa ja töistä tultuaan aina kävi kotona läpi tietyt harjoitteet - sellaiset, mitkä ahtaat tilamme mahdollistivat.

Äitimme kasvatustapa oli varsin salliva, mutta hän ei jättänyt kasvattamatta meitä. Hänen tavassaan kasvattaa oli vahva eettinen ja moraalinen perusta. Omalla tavallaan hän eli uskossa - juuri sellaisella tavalla, että se sai ainakin minut kiinnittymään kristinuskoon. 

Opimme sen, että viime kädessä jokainen on itse vastuussa omista valinnoistaan.

Pahin rangaistus, mitä saatoin kuvitella oli se, että olisin tuottanut häpeää äidille. 

Uskon, että Jari koki samoin. 

Toivolankadun kodissamme katsoimme ikkunasta, kun äidin hahmo tuli Tarmolasta alas Käpytietä ja vuorollamme juoksimme häntä vastaan kantamaan raskaat kauppakassit.

Varsin nuorena kumpikin meistä muutti pois Toivolankadulta harjoittelemaan aikuisuutta.

Jari sai pian esikoisensa, Onnin.

Pian kuitenkin Jarin ja Onnin äidin välit särkyivät, mikä vaikutti siihen, että Jarin ja Onnin yhteys katkesi pitkäksi aikaa. Onnin tultua aikuisikään isän ja pojan oli taas mahdollista löytää toisensa.

Avioliitto Merjan kanssa, pojat Sakari ja Vesa

Pastori Mikko Lauren totesi hyvin kiteyttäen puheessaan Jarin siunaustilaisuudessa - kuultuaan Merjaa, Sakaria ja Vesaa: "Jarin elämän kumppani oli Merja, jonka kanssa hän ehti olla naimisissa 27 vuotta. Jari teki paljon töitä ja kantoi murheet ja huolet sisällään. Jari oli pidetty pomo työmaillaan. Hän rakensi myös perheelleen itse hienon kodin."

Sakari ja Vesa muistavat Jarin hyvänä isänä, joka teki paljon heidän hyväkseen. Pojat muistelevat, kuinka isä vei heitä urheilemaan ja katsomaan jääkiekko-otteluita.

Sisaremme Anne-Riitta ja Eeva-Leena

Yhteisen isämme jo kuoltua 1980-luvun lopulla sisaremme Anne-Riitta ja Eeva-Liisa olivat meihin yhteydessä, minkä ansiosta löysimme toisemme, mistä olimme Jarin kanssa hyvin kiitollisia.

Helmikuusta 2019

Jari oli ollut juomatta kolme vuotta. Olin hänestä ylpeä. Olin tuomassa hänelle koirani hoitoon, kun olin vaimoni kanssa lähdössä World Vision -kummeina Keniaan. Jari sanoi, että hänen ja vaimonsa Merja tiet eroavat, mutta väitti sopeutuneensa ajatukseen.

Lapsuuden, nuoruuden ja pitkän avioliiton antama tuki ei kuitenkaan kantanut.

Opin, että ihminen voi olla useita vuosia juomatta - kuitenkin raitistumatta.

Olin vihainen ja pettynyt. 

Miten itsekäs alkoholisti onkaan!

Tämä ajanjakso oli minulle varsin raskas. Hän oli kuitenkin veljeni ja minun oli häntä autettava. Joonatan ja Kaarle Leijonan osat vaihtuivat.

Kun taas kerran pistäydyin pelon sekaisin tuntein hänen luonaan Yläneellä ja löysin hänet olohuoneensa lattialta, soitin ambulanssin ja sain hänet terveyskeskuksen vuodeosastolle, josta hän myöhemmin pääsi muuttamaan Kaarinaan, Mainiokoti Katariinaan.

Mainiokoti Katariinassa hänen kuntonsa koheni päivä päivältä. Hän viihtyi siellä. Viime jouluna, kun soitin ja pyysin häntä meille, hän ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta antoi ymmärtää, että hänen oli siellä hyvä ja ellemme loukkaantuisi, hän jäisi mieluummin sinne.

Jari oli muihin talon asukkaisiin verrattuna lähes poikanen ja tuntui siltä, että henkilökuntakin tarvitsi sen, että Jari asui siellä viljelemässä huumoriaan ja keventämässä joskus alzheimerin synkentämää ilmapiiriä.

Viime keväänä Jari alkoi soitella työkeikoista. Kävimme yhdessä muutamassa rakennuskohteessa, joiden suunnittelussa tai valvonnassa Jarilla oli tietty rooli.

Kaikki näytti hyvältä.

Sitten maaliskuussa kuluvaa vuotta sain soiton Mainiokoti Katariinasta. Jari oli saanut yöllä aivoinfarktin ja hänet oli siirretty Kaarinan terveyskeskukseen, missä hän vietti joitakin viikkoja.

Vierailut siellä olivat tuskallisia, kun Jari ei puhunut mitään. Kysyttäessä kyllä vastasi.

Kerran muistan kysyneeni, mistä hän haluaisi meidän puhuvan. Hän vastasi:”Sinun hyvinvoinnistasi.”

Sitten Jari siirrettiin takaisin Mainiokoti Katariinaan omaan huoneeseensa. Alkuun kaikki näytti lupaavalta, vaikka vasen puoli olikin poissa pelistä. Kun yksi asukkaista taas kerran ihmetteli ääneen, kuka minä olen ja voisinko jo poistua, Jari sanoi tällä asukkaalla olevan tasainen luonne; hän on aina vihainen.

Jarin kunto kuitenkin heikkeni silmissäni. Enää en nähnyt häntä yhteisissä tiloissa, vaan löysin hänet aina omasta huoneestaan sängystä. Kun kysyin, hän vastasi. Päivä päivältä ja viikko viikolta vastauksissa alkoi ajan ja paikan taju heiketä. Alkuun korjasin asioita, mutta sitten annoin olla.

19.11. Jarin nuorin poika Vesa soitti minulle aamulla noin klo 9 ja kertoi saaneensa suruviestin Mainiokoti Katariinasta: Jari oli sananmukaisesti nukkunut pois.

Muistan Jarin joskus sanoneen, että rakennusurakoissa hän haluaisi erikoistua perustusten rakentamiseen. Joku muu voisi sitten jatkaa siitä.

Ymmärrämme, miten tärkeää rakennukselle on hyvä perusta. 

Jarin rakennukselle oli hyvä perusta. Itse rakennus jäi kesken. 

Mutta kukapa meistä koskaan saa omansa valmiiksi?

Vasaramäen koulu 70 vuotta 26.3.2024

 Kuvassa Vasaramäen koulun oppilaat lähettävät 99 ilmapalloa viesteineen marraskuiselle taivaalle edustaen Suomea kaikkien Euroopan maiden yhteisessä Berliinin muurin murtumista muistelevassa tapahtumassa - muistini mukaan elettiin vuotta 2009, jolloin muurin murtumisesta oli kulunut 20 vuotta. 

Samana vuonna tehtiin päätös yhdistää Kupittaan ja Vasaramäen koulut.

Maaliskuun 26. päivänä tulee kuluneeksi 70 vuotta siitä päivästä, jona Vasaramäen koulu vuonna 1954 vihittiin juhlallisesti käyttöönsä. Koulua oli toki käyty tuolloin uusissa tiloissa syyskuun alusta alkaen, mutta kuitenkin vasta maaliskuussa kaikki oli niin valmista, että juhlava vihkiäistilaisuus voitiin järjestää. Sittemmin maaliskuun 26. päivää alettiin pitää Vasaramäen koulun syntymäpäivänä. Vaikka uusi Vasaramäen yhtenäiskoulu saikin huhtikuun 4. päivään ajoittuvan uuden syntymäpäivänsä, tuota maaliskuun 26. päivää edelleen juhlitaan Wanhan Vasaran päivänä.

Päivän viettoon kuuluvat tietyt traditiot.

Silloin koulun oppilaita kokoontuu salin täydeltä Päivän Pysäykseen koulun - nykyisin sen Lehmuksen yksikön - juhlasaliin, jonka etuosaa koristaa koulun perinteinen tunnuslause jo vuosikymmenten takaa: Työtä ja iloa – työn iloa!

Itselläni oli tapana omassa puheenvuorossani saattaa läsnäolijat pohtimaan tuota tunnuslausettamme:

"Mitä se tarkoittaa? Miten sinä sen ymmärrät? – Jokaisen meistä tulisi pysähtyä miettimään näitä kysymyksiä tänään Wanhan Vasaran päivänä. Vaikka kuitenkin itse vaikutat eniten siihen, viihdytkö täällä koulussa, teetkö työtä edellytystesi mukaisesti työn iloa kokien, niin sinun on muistettava, että se, mitä sanot ja teet ja miten toimit, on sangen merkityksellistä myös meille muille."

Juhlasalin etuosaa koristaa luku, joka vaihdetaan jokaisena Vasaran ja Wanhan Vasaran päivänä yhtä suuremmaksi. Tänä vuonna uusi luku 70 tulee kertomaan meille, että on kulunut 70 vuotta koulun ensimmäisestä syntymäpäivästä.

Tuon luvun vaihtaminen on aina tehtävään valitulle oppilaalle kunniatehtävä. Rehtorina sain hänen nimensä suljetussa kirjekuoressa, jonka sitten avasin kaikkien nähden. Oppilaan nimen kuuleminen sai aikaan raikuvat aplodit salissa.

Oppilaan suorittaessa kunniatehtäväänsä koulun kuoro lauloi opettaja Eevastiina Miettisen säveltämän ja sanoittaman koulun onnittelulaulun, johon pian kaikki läsnäolijat yhtyivät.

Koulun 50-vuotisjuhlavuonna Turku oli myös Euroopan kulttuuripääkaupunki, johon kaupungin koulut omalla toiminnallaan myös osallistuivat. Tämä näkyi ja tuntui erityisesti koulumme 50-vuotisjuhlallisuuksissa.

Koulun 60-vuotisjuhla järjestettiin 26.3. 2014 yhdessä 20 vuotta täyttäneen Vaskun Vanhemmat ry:n kanssa. Koulun toiminnan 1950-luvun alkupuolella opettajina käynnistäneiden Eila Mannosen, Terttu Petterssonin ja Markku Vähä-Mäkilän rooli oli merkittävä heidän tuodessaan juhlasaliimme häivähdyksen koulun alkuajoilta. Keskusteluun osallistui myös tuon ajan oppilaita.

Toivotan näin sumuisen, sateisen ja jäisen helmikuun lopun iltana kaikille teille, joille Vasaramäen koululla on sija sydämessänne, aurinkoista kevättä! Ja tämän päivän henkilöstölle ja oppilaille työn iloa!

Vasaran vasaran luovutus Anitalle ja Leenalle 26.5.2023

 

Vasaran 

luovutuskirja

Sinulle, Anita.

Sinulle, Leena.

Elokuussa 1991 aloitin työni Vasaramäen koulun rehtorina. Tiesin työhöni kuuluvan monenmoista ja paljosta olin vielä tietämätön. Yhden erityisen tehtävän tiesin - nimenomaan Vasaramäen kouluun kuuluvan: 

Vasaran vasara –perinteen jatkaminen.

Kun työntekijä jää eläkkeelle, hänelle luovutetaan Vasaran vasara.

Jokainen vasara on omansa näköinen. Ei ole kahta samanlaista. Materiaalina on yleensä koulumäen mänty.

Vasaran vartena oli pitkään karttakeppi – juuri se, jota vasaran saaja oli käyttänyt.

Jossain kehityksen vaiheessa karttakeppi ei enää kuulunut luokkahuoneen ensisijaiseen varustukseen ja vasaran varreksi jouduttiin etsimään modernimpi ratkaisu - sen kuitenkin tuli 

kulloinkin ilmentää vasaran saajaa.

Kun Vasaramäen koulu vuonna 2009 tavallaan perustettiin uudestaan – kun meistä tuli yhtenäiskoulu – tämä traditio jäi pois.

Uusi tilanne merkitsi muutoinkin luopumista, itse kullekin merkityksellisten asioiden uudelleen tarkastelua ja erilaisten näkemysten yhteen sovittamista.

Yhteisen yhdessä saavutetun hyödyn ja onnistumisen ilon aika oli vasta myöhemmin.

Niinpä – jossakin vaiheessa totesin, että aika oli taas otollinen Vasaran vasaralle.

Neljäskymmeneskuudes Vasaran vasara. 

Sinulle, Anita.

Neljäskymmenesseitsemäs

Vasaran vasara.

Sinulle, Leena.

Kiitokseksi työstäsi Vasaramäen koulussa.

Tälläkin kertaa vasarat ovat Hannu Fäldenin luomat.

Vasaran pää on myrskyn irrottamasta, mutta talteen otetusta, koulumäen männyn oksasta.

Kummankin vasaran varsi on toteutettu kollegiaalista rakkautta ilmentäen kuvaamaan saajaansa.

Tämä on erilainen vasaran luovutuskirja. 

Olen tähän saakka valmistautunut vasaran luovutukseen pohtimalla mitä erityistä vasaran saajassa on. 

Olen tällä kertaa kiitollinen siitä, että saan pohtia, mikä yhdistää ihmisiä - tässä tapauksessa Teitä kahta, Anita ja Leena.

Ainakin näistä hyveistä muistan ja tulen aina muistamaan Teidät:

• Vilpitön halu auttaa muita
• Toimeliaisuus
• Lojaalius
• Huumori
• Käden taidot
• Ystävyys

Leicesterissä 26. päivänä toukokuuta 2023

Jyrki Välimäki

Vasaramäen koulun rehtori

Vv. 1991 - 2019

Tunteista ja tunnetaidoista

 

 

Kuva: Ari-Matti Ruuska, Turun Sanomat 13.3.2023

Urheilussa - niin urheilemisessa kuin sen seuraamisessakin - ovat tunteet vahvasti läsnä. Talven kotimaisissa palloilusarjoissa, joihin Liigakin lasketaan, eletään mestarit ratkaisevaa play offs -aikaa ja olen siihen liittyvästä uutisoinnista poiminut kaksi tähän kontekstiin kiinnostavalta kuulostavaa tunnetta: häpeä ja sääli.

Turun Palloseuran päävalmentaja Jussi Ahokas totesi ennen tappioon päättynyttä Porin Ässiä vastaa käytyä ottelusarjaa näin:

”Joukkueen päällä on koko kauden ajan ollut häpeän tunne siitä, että olemme pelanneet niin ailahtelevaisesti. Nyt sitä ei enää tarvitse tuntea, vaan voi nauttia pelaamisesta. Hyvän kevään pelaamalla runkosarjan häpeän pystyy pyyhkimään pois. Keskitymme nyt vain tähän hetkeen.”

Häpeä muistuttaa meitä siitä, miten epätäydellisiä ja erehtyväisiä jokainen meistä on. Joskus häpeän tunne voi kuitenkin korostuneena haitata elämää - niin kaukalossa kuin sen ulkopuolellakin. 

Joskus myös häpeä ja syyllisyys sekoitetaan toisiinsa. Häpeä on kuitenkin syyllisyyttä kokonaisvaltaisempi tunne. Syyllisyys kohdistuu yleensä johonkin tekoon, ja lohdullista siinä on se, että tekoon kohdistuva vääryys on usein mahdollista korjata. Mutta häpeän tunne kohdistuu ihmiseen itseensä. Se on ihmisen oma tunne siitä, että olisi jotenkin arvoton tai vääränlainen. Siksi häpeän tunne on vaikeampi kuin syyllisyys.

Häpeän käsittelyssä hyvä työkalu on puhuminen. Se vaatii rohkeutta. Olen jo tästäkin syystä taas ylpeä Tepsistä, vaikka kausi päättyikin pelillisesti liian aikaisin.

Hyvä johtaminen on yhteiseen tunnetilaan asettumista ja tunteiden ilmaisemista.(Juuti, Vuorela 2015)

Liigan runkosarjassa sijoille 7.-10. sijoittuneet joukkueet jatkavat pelaamista vielä kansankielellä ”säälipleijarien” kautta. Niinpä Kouvolan Kookoo pelasi lauantaina 9.3. viimeisen runkosarjan ottelunsa Turussa, sitten maanantaina 13.3. Oulussa Kärppiä vastaan, tiistaina 14.3. Kouvolassa Kärppiä vastaan ja torstaina 16.3. Oulussa Kärppiä vastaan kohdatakseen runkosarjan voittaneen ja viikon levänneen Tapparan Tampereella perjantaina 17.3.

Kyllä otteluohjelmasta on sääli kaukana! 

Voi vain kuvitella, kuinka Kookoosta vielä kehittyy koko Suomen joukkue - mukaan lukien puolet Tampereesta - tämän ottelusarjan edistyessä.

Sääli sekoitetaan helposti myötätuntoon, jota itse huomaan em. esimerkki-Kookoota kohtaan tuntevani. Itse näen säälin aika lailla tarpeettomana tunteena, joka tosin tulee käsitellä ja sen taustalla olevia asioita tutkia. 

Myötätunto taas on tunteista tärkein.

Aamun HS:ssa oli mielenkiintoinen artikkeli Suomalaiset ovat pikkuhiljaa oppimassa kohtaamaan tunteensa, joka käsitteli tunnetaitoja, jotka tarkoittavat kykyä havaita, ilmaista ja säädellä omia tunteita. Ne ovat itsetuntemuksen ja hyvän mielenterveyden perusta. Omien tunteiden näkeminen ja ymmärtäminen auttavat myös hahmottamaan toisten tunteita, mikä on oleellinen osa vuorovaikutustilanteita ja niissä toimimista.

Oppilaitosyhteisössä johtaminen on myös tunteiden tunnistamista, niihin vastaamista ja niiden johtamista. Erityisen tärkeää johtajalle on tunnistaa ja tunnustaa omat tunteensa, joista osan tulee kieltäneeksi ilman työskentelyä itsensä kanssa.

Kun esimies työstää omia tunteitaan, hän saa otteen myös muiden tunteista. Oppivassa organisaatiossa onkin tilaa tunteille ja niistä keskustelemiselle, sillä kokemukset rakentuvat tunteiden varaan, ja osaaminen rakentuu kokemusten varaan. Oppiva organisaatio on mitä suurimmassa määrin kokemusten työstämiseen perustuva organisaatio. 

Hyvässä tunneilmapiirissä käsitellyistä keskusteluista jää osallistujille inhimillisyyttä korostava hyvä olo. (Juuti, Vuorela 2015)

Jääkiekkojoukkueen valmentamisesta

 

Huomaan mielelläni käyttäväni mentoroinnissa metaforaa jääkiekko-ottelusta ja -joukkueesta pyrkiessäni olemaan avuksi yksittäisen koulun kehittämisessä.

Olen yrittänyt perehtyä jääkiekkoon hyödyntämällä lajiin liittyvää moniäänisyyttä.

Vuosi sitten kävin Seppo Ryösän kanssa tapaamassa Baijerissa Aleksi Rantalaa - kaarinalaista jääkiekkotuomaria - työn touhussa. Aleksi oli vielä viime kaudella yksi DEL-liigan päätuomareista ja seurasimme häntä yhden viikonvaihteen, johon kuului mm. kaksi ottelua. Viikonlopun aikana  ja vielä sen jälkeenkin meillä oli mahdollisuus keskustella Aleksin kanssa mm. erotuomareiden työnjaosta kentällä, vuorovaikutuksesta pelin aikana sen eri osapuolten kesken, päätöksenteosta, virheiden tekemisestä ja tunteiden johtamisesta.

Tänä syksynä yhdessä Anne Alhon ja Seppo Ryösän kanssa onnistuin tapaamaan Klotenissa, Zürichin naapurissa, Kimmo Rintasen, joka toimii Kloten Flyers -nimisen joukkueen apuvalmentajana Sveitsin pääsarjassa.

Ammattilainen. Hieno ihminen. Sydämellinen. Vaatimaton. 

Tapasimme hänet Klotenissa kaksi päivää ennen todellista derbyä: Kloten Flyers - Zürich Lions. Olimme onnistuneet hankkimaan liput kotijoukkueen fanikatsomoon. Kimmo ennakoi ottelusta kiihkeää; jännitteet joukkueiden välillä tulisivat näkymään myös fanikatsomoiden välillä. Resurssien puolesta ottelu tulisi olemaan kuin Daavid vastaan Goljat.

Valmennus ja pelin kehittäminen ovat yhteistyötä, vaikka valmennustiimissä jokaisella onkin tietyt vastuualueet. Kimmon vastuualuetta ovat joukkueen hyökkääjät ja heidän peluuttamisensa ottelun aikana sekä peluuttaminen ylipäätään vastustajan pelatessa vajaalukuisena. Toisen apuvalmentajan vastuulla on vastaavasti puolustajien peluuttaminen ja pelaaminen alivoimalla. Apuvalmentajilla on luonnollisesti iso rooli harjoitusten suunnittelussa ja niiden vetämisessä. Päävalmentajalla on kokonaisvastuu ja hän pyrkii näkemään pelin kokonaisuutena. Kimmo kokee, että nykyisen valmennustiimin on helppo tehdä työtä yhdessä. Kuulin sen niin, että tiimin sisällä koetaan psykologista turvallisuutta; työyhteisössä vallitsee peloton ilmapiiri.

Työpäivä alkaa seitsemältä aamulla hallilla ja on varsin pitkä; aamupäivä harjoitellaan, minkä jälkeen on mm. videoiden katselua, jolla valmistaudutaan tulevaan otteluun ja valmistaviin harjoituksiin. Työpäivä jäähallilla kestää seitsemästä kahdeksaan tuntia.

Pelin aikana Kimmon on vaikea seurata peliä siten, kun nyt yleensä ymmärrämme pelin seuraamisen, koska hän on niin kiinni omassa tehtävässään. Korvanapin päässä olevat katsomovalmentajat ovatkin nykyään olennainen apu pelin aikaiseen valmennuksen reagointiin. Kun katsomovalmentajat havaitsevat jonkin joukkueen kannalta haitallisen piirteen toistuvan pelissä, he ovat yhteydessä penkin taakse.

Meteli hallissa on valtava; Kimmo toteaa äänensä yleensä lähtevän jo ensimmäisen erän aikana ihan vain siitä syystä, että huutaa, kuka pelaajista menee seuraavaksi jäälle.

Pelejä on viikossa kahdesta kolmeen. Keskustelimme harjoittelun rytmityksestä tästä lähtökohdasta. Joukkueen rakenteellakin on toki merkitystä harjoittelun sisältöihin. Kloten on nousijajoukkue, eikä sen resurssiensa puolesta voida odottaa kilpailevan tuloksellisesti monenkaan A-liigan joukkueen kanssa.

Keskustelimme seuran omistajien odotuksista. Ne eivät aina ole realistiset.

Pohdimme negatiivisen kierteen - siis tappioputken - katkaisemisesta.

Se on vaikeaa.

Valmentajan vaihto auttaa, mutta usein vain hetkellisesti. Tappioputkessa on tyypillistä reagointia - varsinkin jos sarja on suljettu, kuten Suomessa - että pelaaja odottaa vain, että kausi loppuu. Kaikilla ei ole kykyä tai halua pitää kiinni ammattiylpeydestään; paljon riippuu siitä, mitä pelaajauransa vaihetta kukin elää. 

Suomessa peli on enemmän taktista eikä yksilöiden puutteet niin selvästi näy pelin tuloksessa. Sveitsissä peli on vauhdikkaampaa, yksilöiden taitoon ja ennen kaikkea kokemukseen perustuvaa ja pelissä on todella paljon tunnetta.

Daavid voitti Goljatin 2 - 1.

Kotijoukkueen onnistuessa menemään ottelun lopulla johtoon olutmukit lensivät ilmaan ja saimme ihailla taivaalta satavia olutpisaroita. Lapset alhaalla katsomon edessä keräsivät kilpaa muovisia oluttuoppeja, joista he saivat kioskilla kaksi euroa kustakin. 

Voittomaalin teki Miro Aaltonen Arttu Ruotsalaisen syötöstä. Kuitenkin kaiken takana oli maalivahti Juho Metsola, joka kliseisesti ilmaistuna ”antoi joukkueelleen mahdollisuuden voittaa”. 

Tunnelma loppuunmyydyssä hallissa oli sanoin kuvaamaton - varsinkin fanikatsomossa. Onneksi sain tallennettua laulut, joita laulettiin. Niitä voin nyt itsekin käyttää, kun huomaan mielialani kaipaavan kohennusta ja kun olen taas kohtaamassa jonkun mahdottomalta tuntuvan haasteen. 

Annalle ja Juha-Matille heidän hääpäivänään 20.11.2021 Kauhavan Kortesjärvellä

Onnekas ja onnellinen Hääpari, Anna ja Juha-Matti.

Hyvät Häävieraat.

Tiedän toki oikeaoppisen hääpuheen noudattelevan tiettyä kaavaa. Hyvässä puheessa on neljä pääkohtaa: hääväen puhuttelu, koukuttava aloitus, itse ”pihvi” sekä tunnelmaa kohottava, mieleenpainuva lopetus.

Päätän kuitenkin olla noudattamatta tässä puheessani mitään kaavaa, kun huomaan, ettei tuo Annan ja Juha-Matin yhteinen taivalkaan - ruotsinlaivalta tähän hääjuhlaan - välttämättä mitään yleistä kaavaa noudata.

Anna ja Juha-Matti.

Aina Lähdettyämme Turusta ja ajettuamme 350 kilometriä - sillä edellytyksellä, ettemme ole välillä eksyneet - käännymme tieltä n:o 63 ensin Rintalantielle ja sitten pian Palojärventielle. Varsin pian näemme horisontissa talonne, joka etenkin näin vuoden pimeimpänä aikana kauniisti valaistuna toivottaa meidät jo kaukaa tervetulleiksi.

Meistä tuntuu siltä, että matka Turusta tänne on paljon lyhyempi kuin matka täältä Turkuun.

Elämänne talo - tai tupa, kuten täälläpäin on tapana sanoa. Nyt se on valmis. -Ai niin, pihassa riittää vielä tekemistä… Ja muutoinkin tekemistä talossa tulee riittämään, jotta se pysyy kunnossa ja on teidän ajan myötä muuttuvia tarpeitanne vastaava.

Avioliittoa - tai parisuhdetta yleensäkin - voi verrata talon rakentamiseen; vain sillä erotuksella, että mitään avaimet käteen -ratkaisua ei ole olemassa: kaikki on rakennettava itse.

Perusta on avioliitonkin rakentamisessa erityisen tärkeä. Siihen te, Anna ja Juha-Matti , olette kohtuullisen hyvin varanneet aikaa, jonka kuluessa olette saanee apuvoimiakin: Väinön ja Elsan.

Tänään olemme saaneet ja saamme viettää häitänne. 

Edelleen tuota talon rakentamisen kielikuvaa hyödyntäen: tämä päivä tarkoittaa, että yhteinen rakennustyönne on edennyt niin pitkälle, että talonne on muuttovalmis, mutta näette siinä samalla yhteisen ikuisuusprojektin, johon olette valmiit sitoutumaan: talo, jossa on hyvä olla, mutta jonka keskeneräisyydestä te kumpikin olette tietoisia ja haluatte yhdessä ponnistella sen eteen. 

Samuli Putro on lauluunsa ”Älkää unohtako toisianne” sisällyttänyt mm. nämä viisaat sanat:

”Kun arki on taipuva Itseään toistamaan, keksikää poikkeuksia. Yhdessä hetkessä lausuttu kiitos voi kaikua kuukausia. Kun olette hauraita, olette vahvoja - kallion kaltaisia.Luottakaa itseenne, elämän kyytiin Ja nauttikaa matkasta.”

Elämäni matka, Elämäni talo, elämäni mies, elämäni nainen, elämäni loikka, elämäni siirto, elämäni ratkaisu, elämäni rakkaus, elämäni valinta, elämäni … biisi.

Elämäni biisi - kaikkihan te tiedätte tuon suositun televisioformaatin.

Pyysin, Anna, sinua nimeämään, mikä voisi olla olla Juha-Matin ”Elämäni biisi” ja sinua, Juha-Matti, vastaavasti nimeämään, mikä voisi olla Annan ”Elämäni biisi”

Päädyitte samaan kappaleeseen. 

Kun sinä, Anna, ensimmäisen kerran olit käymässä Kauhavalla, te menitte siellä Haloo Helsinki -yhtyeen keikalle. Ja sitten Keskiselle ostamaan yhtyeen levyn.

Rakkaus on tahditon.

Se ei ilmoita: "Nyt mä saavun.”

Mut sen sydän joskus tahdissa on.

Se hiljaa säikäyttää ja kuiskaa: "Sä oot mun"

Tähänkö taas tultiin,

vaikka en tahtonutkaan vielä irroittaa

jalkoja pinnasta maan.

Rakasta, rakasta, rakasta mua!

Eilen vielä päätin elää ilman sua.

Hei anna jo mennä!

Anna jo mennä!

Anna jo mennä!

Tartu mun vapauteen.

Rakastan, rakastan, rakastan sua.

En todellakaan tiennyt; tää voi tältä tuntua.

Hei anna jo mennä.

Tartun sun otteeseen.

Rakkaus on uskoton.

Se siirtyy laulusta ja kirjasta toiseen.

Se usein kuolee mutta elossa on.

Se iskee yhtälailla mieheen ja naiseen.

Et rakkautta voi hämätä, se saapuu hiljaa huutaen

ja varmistaa, että valmistautunut en.

Rakkaus ei oo sokea.

Se ei aina vaan osaa katsoa,

kenen luokse kannattaa saapua.

Tämän puheeni pohjustukseksi mainitsin hyvän hääpuheen kaavan. Kaava neuvoo minua aloittamaan puheeni siten, että muistelisin Annan isänä sitä päivää, jona ensi kerran tapasin Juha-Matin.

En sitä kuitenkaan kokenut luontevaksi tavaksi aloittaa puhettani. Sen sijaan yritän näin puheeni lopuksi ilmaista, miten onnellisia me, Eija ja Jyrki, olemme siitä, että te, Anna ja Juha-Matti, löysitte kerran toisenne; että saimme sinut Juha-Matti ja sinun perheesi osaksi meitä ja meidät osaksi sinua ja perhettäsi.

Kohottakaamme malja hääparille!

Ei yksi mies...

 

Ernest Hemingway kirjoitti yritteliään salakuljettajan koskettavan tarinan Kirjava satama, jonka alkuperäinen nimi on To have and have not. Teos pohtii kuolemaa, väkivaltaa ja kuinka pitkälle ihminen voi pärjätä yksin. Kirjan päähenkilö Harry Morgan on kova, klassinen Hemingway-sankari, joka salakuljettaa rommia, aseita ja ihmisiä Kuubasta Floridaan suurlaman aikaan. Hän ottaa myös paljon riskejä rannikkovartioston harhaluotien ja ennalta-arvaamattomien salajuonien muodossa. Se on kuitenkin ainoa tapa saada maha täyteen ja olla oman itsensä herra.

Miltei kirjan lopussa - 15. luvussa  - Hemingway kuvaa lyhyen johdannon jälkeen tulitaistelussa pahoin haavoittuneen Harry Morganin ja hänet veneestään löytäneiden miesten vuoropuhelua:

Rannikkovartioston kutteri hinasi Queen Conchaa riuttojen ja särkkien väliin ruopattua kapeata väylää pitkin. Vartioalus keinahteli kevyen pohjoistuulen vuorovettä vasten nostattamassa aallokossa, mutta valkoinen vene liukui hinausköydessä kevyesti ja sulavasti.

"Tämä käy hyvin, jollei tuuli kasva myrskyksi", sanoi vartioaluksen kapteeni."Se ottaa aallot oikein sievästi. Robby osasi totisesti rakentaa kunnon aluksia. Saitko mitään selvää hänen höpinästään?" "Ei siinä mitään järkeä ollut", perämies sanoi."Hän on ihan sekaisin."

"Kaipa hän kuolee", kapteeni sanoi."Maha ammuttu auki sillä tavalla. Luuletko, että hän tappoi kuubalaiset?"

"Vaikeata sanoa. Kysyin häneltä, mutta hän ei tajunnut, mitä minä puhuin. Pitäisiköhän taas mennä haastelemaan hänen kanssaan?"

"Mennään katsomaan", kapteeni sanoi.

Jättäen ohjauksen toisen perämiehen haltuun he menivät ohjauskopin takana olevaan kapteenin kajuuttaan. Harry Morgan maksi siellä rautaputkilavitsalla. Hänen silmänsä olivat suljetut, mutta hän avasi ne, kun kapteeni kosketti hänen leveitä hartioitaan. 

"Kuinka voit, Harry?" kapteeni kysyi. Harry katsahti häneen sanomatta sanaakaan.

"Voisimmeko tehdä jotakin hyväksesi, Harry?"

Harry Morgan katsahti kapteeniin.

"Ei hän kuule puhettasi", perämies sanoi.

"Harry", kapteeni kysyi jälleen, "haluaisitko jotakin?"

Hän kastoi pyyhkeen vesikannuun, joka oli telineellä lavitsan vieressä, ja painoi sen Harry Morganin rohtuneille huulille, jotka olivat aivan kuivat ja mustuneet. Silmät kapteeniin suunnattuina Harry Morgan alkoi puhua:

"Ihminen", hän sanoi.

"Niin", kapteeni sanoi."Jatka vain."

"Kun mies on yksin", Harry Morgan sanoi hyvin hitaasti, "hän ei pysty mihinkään, ei onnistu, ei kykene, ei voi selvitä."

Hänen puheensa keskeytyi. Kasvoilla ei näkynyt vähäisintäkään ilmeen häivettä.

"Jatka vain, Harry", kapteeni sanoi rohkaisevasti. "Sano meille, kuka sen teki. Kuinka se tapahtui, Harry?"

Yksinäinen mies", Harry sanoi katsoen nyt häneen silmin, jotka kapeina viiruina pistivät esiin leveistä, korkeiden poskipäiden reunustamista kasvoista. Hän yritti lausua, mitä ajatteli.

"Neljä miestä", kapteeni sanoi auttaakseen häntä alkuun. Sitten hän jälleen kostutti Harryn huulia puristaen pyyhettä niin, että muutama vesipisara valui huulien väliin.

"Yksi mies", Harry oikaisi, pysähtyen sitten.

"Hyvä on, yksi mies", kapteeni sanoi.

"Yksi mies", Harry sanoi jälleen, lausuen sanat ilmeettömästi ja hyvin hitaasti. "Niin kuin asiat nyt ovat, niin kuin ne jatkuvat, ei voi mitään, ei pysty mihinkään."

Kapteeni katsahti perämieheen ja pudisti päätään. "Kuka sen teki, Harry?" perämies kysyi.

Harry katsahti häneen.

"Älkää pettäkö itseänne", hän sanoi.

Kapteeni ja perämies kumartuivat hänen ylitseen. Nyt hän sanoisi sen.

"Aivan kuin yrittäen ajaa toisen auton ohi mäessä. Kuin Kuuban tiellä olevassa mäessä. Millä tiellä tahansa. Missä tahansa. Aivan samalla tavalla. Tarkoitan, että sellaista kuin kaikki nyt on. Sellaiseksi kun kaikki on tullut. Hetken se kyllä käy laatuun. Jos on onnea. Mutta yksi mies."

Jälleen hän keskeytti. Kapteeni pudisti päätään perämiehelle. Harry Morgan katsoi ilmeettömästi. Kapteeni kostutti jälleen huulia, joista jäi pyyhkeeseen verisiä merkkejä.

"Yksi mies", Harry sanoi katsoen vuoroin kumpaakin. "Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi."

Hän vaikeni taas.

"Kuinka tahansa, yksin ei ole mitään mahdollisuuksia."

Hän sulki silmänsä. Kesti kauan, ennen kuin hän sai sanotuksi kaiken, ja hän oli tarvinnut koko elämänsä oppiakseen sanomaan mitä halusi.

Aikanaan rehtoriurani alku oli hankala. Jo valintani Vasaramäen koulun rehtoriksi herätti vastustusta. Muistan ensimmäisessä johtamassani henkilöstöpalaverissa lukeneeni ääneen edellä olevan katkelman. Halusin siten ilmaista käsitykseni siitä, miten tulisin työyhteisöä johtamaan. 

Vuosien saatossa uskoni vahvistui: "Yksin ei mies voi mitään. Ei kukaan yksin voi."