A bridge too far

Kuva on sama, joka on julisteena, jonka ostin taannoin vieraillessani Hollannin Arnhemissa Airborne Museumissa. Museo kertoo toiseen maailmansotaan sijoittuneesta operaatio Garden Marketista: Liittoutuneet yrittivät syyskuussa 1944 tunkeutua Arnhemin kautta Natsi-Saksaan. Museo tuo nuo tapahtumat ulottuvillemme kiehtovan tarinan lailla. Ei siis ihme, että tästä toisen maailmansodan taistelusta tehtiin elokuva. Yksi silta liikaa - A bridge too far – on vuodelta 1977.

Kun taas löysin tuon julistekäärön kotoani siivouksen yhteydessä, päätin, että kehystän tuon kuvan ja löydän sille paikan työhuoneestani Lehmuksessa.  Vierailu museossa oli vaikuttava. Sitä täydensi vierailu läheisellä sotilashautausmaalla.

Kuljin kokonaisen päivän toisen maailmasodan rintamalla.

Rintamalla.

Sen piti alunperin olla tämän blogini otsikko. Mutta että verrata yhtenäiskoulun rehtorina olemista rintamalla olemiseen; se kuitenkin olisi koettu liian mahtipontiseksi.

Koulumme toimii kahdessa yksikössä. On mahdotonta olla läsnä kummassakin yksikössä yhtä aikaa. Ja hyvin paljon työhöni kuuluu sellaista, etten ole lainkaan läsnä - en kummassakaan yksikössä. On kuin olisin rintamalla taistelemassa jonkun ja jonkin puolesta, mutta samaan aikaan kotirintamalla – siis koulussa -  ihmisten on vaikeaa ymmärtää käymääni sotaa.

Kotirintaman arkeen kaivataan isää, jotta arjesta selvittäisiin. Lisäksi tuntuu siltä, että tässäkin tapauksessa isä aina lupaa, mutta hyvin usein käy kuitenkin niin, että hän ei ehdi tai hän unohtaa.

Johtamistapani perustuu luottamukseen. Johdan asiantuntijoita, jotka osaavat asiansa. Kansainvälisesti tunnustetulle suomalaiselle koululle tämä on yleisesti hyvin tyypillistä: vapaus.

Se, että johtajana luottaa alaisiinsa ja vapauttaa alaisensa hyödyntämään osaamisensa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, sitä ei koko työyhteisö koe kaikissa tilanteissa myönteisesti. Alainen voi kokea vapauden heitteille jätöksi: Rehtori laiminlyö minut.

Paljon puhutaan pedagogisen johtajan puolesta. Sellainen pyrin itsekin olemaan. Toisaalta rintamalla ollessani kuulen kuitenkin, että hyvin usein vahvan pedagogisen johtajan koulussa työntekijät kaipaavat vapautta. Minkä joku kokee vahvuutena, sen toinen näkee heikkoutena.

Jokaisella meistä on kuitenkin omat vahvuutemme. Nämä vahvuudet tulisi nähdä ja ne tulisi hyödyntää. Tämä koskee koko kouluyhteisöä. Koulun arjessa yksilön heikkoudet ja tekemänsä virheet saavat suhteessa liian suuren huomion.

Itse kukin meistä tulisi itse kunkin meistä taholta tulla niellyksi karvoineen. Jokainen tulisi hyväksyä sellaisena kuin hän on.

Toisaalta. Koko kouluyhteisön - niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin -  tulisi pyrkiä kehittymään sellaiseksi, että jokainen kokisi velvollisuudekseen puuttua, kun näkee toisen rikkovan lakia tai yhteisiä sopimuksia. Jaan mielelläni tämän velvollisuuden, vaikka ymmärrän, että se minulla esimiehenä ja rehtorina on ihan erityinen.

Tulisi sallia itselle virheet ja unohdukset. Kun ne itselle sallii, on helpompi sallia ne myös toiselle.

Omien virheideni hyväksyminen ei ole minulle helppoa.

Kello kolme aamuyöstä jostakin pamahti päähäni, että olin unohtanut järjestää 6b-luokalle sijaisen perjantaiksi, enkä – itse Helsingissä olleena – ollut tätä toteamassa, kun järjestelyjen perään koulussa kyseltiin.

Ei tullut enää uni. Olen todella pahoillani. 

Unohduksestani ylipääseminen on vaikeaa, koska olen erityisesti pyrkinyt parantamaan tapahtumien ja erityisjärjestelyjen ennakointia ja niihin liittyvää informaatiota niin oman työni kuin koko organisaatiomme osalta.

Jokainen meistä kuitenkin tekee parhaansa - niin rintamalla kuin kotonakin.

Minun tehtäväni on johdattaa joukot tuolle sillalle. Se on kaukana. Tällä kertaa – tässä tarinassamme - se ei kuitenkaan ole liian kaukana.