Vihren on 2914 metriä korkea, Bulgarian Pirin-vuorten korkein ja koko maan toiseksi korkein ja koko Balkanin kolmanneksi korkein vuori.
Ystävieni Hannun ja Radostinan näytettyä joitakin vuosia sitten kuvia Vihrenistä, toivoin jonakin päivänä saavani itsekin kokea tuon uskomattoman kauniin vuoren huipulle nousun.
Haaveeni toteutui perjantaina 24. päivänä kesäkuuta - siis juhannusaattona.
Nautittuamme poikkeuksellisen tukevan aamiaisen hotellissamme Mountain Romance - jo hotellin nimikin oli enteellinen: tulisin pian rakastumaan - lähdimme varsin varhain Banskosta ajamaan kohti Vihreniä.
Vaikka aamiainen olikin tukeva, hieman arvellutti oppaamme Radostinan laatima eväsmenu: yksi omena jokaiselle. Yhteensä neljä omenaa: yksi Radostinalle, yksi Hannulle, yksi vaimolleni Eijalle ja yksi minulle.
Mutkittelevaa tietä ajoimme 2000 metrin korkeudella olevalle paikoitusalueelle. josta aloitimme oman osuutemme.
Vuorelle nousijoita oli muitakin, mutta ei käsittääkseni lainkaan niin paljon kuin myöhemmin varsinaisen lomasesongin käynnistyttyä heinäkuussa tulisi olemaan. Vuorelle noustaan merkittyä reittiä, mutta luonnollisestikaan mistään siloitellusta polusta ei ole kysymys. Ei olisi ollut lainkaan liiottelua, jos jalassa olisivat olleet lenkkitossujen - ne samat, joista toinen juuri jäi Kustavissa suohon - sijaan tukevat vaelluskengät. Siitäkin huolimatta nautin siitä, että kaikki matkalla tapaamani olivat ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa vetimissä.
Vierastan sitä, että yksinkertaisiinkin perinteisiin liikuntamuotoihin, kuten luonnossa liikkumiseen, pitää lähteä hyvin varustellun urheiluliikkeen kautta ja asuksi ei käy muu kuin gore tex.
Nykykäsityksen mukaan Tornikotkien Kärppä-vartion olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuolla viluun ja nälkään joka kerta, kun se oli laavuretkellä Hirvijärvellä 70-luvun puolivälissä.
Nousun Vihrenille oli arvioitu kestävän kolme tuntia. Matkan varrella olleet muutamat opastaulut kertoivat, kuinka paljon aikaa olisi tämän mukaan tullut käyttää ja kuinka paljon aikaa olisi vielä jäljellä.
Polku kiersi jonkin verran vuoren sivulle, jotta viimeistä osuutta ei tarvitsisi tehdä vuoren jyrkimmästä kohtaa. Kun tuo viimeinen osuus alkoi eräänlaisesta kurusta, johon tavallaan laskeuduimme - totesin heti, ettei ainakaan minun kohdallani sille varattu 40 minuuttia riittäisi. Rehellisesti sanoen: tuossa kohtaa en lainkaan uskonut jaksavani kiivetä huipulle.
Jo jonkin aikaa seurueessamme oli ollut mukana Olga. Hänet Radostina otti suojiinsa, kun Olgan muu seurue ei tuntunut tietävän, että vuorella(kaan) kaveria ei jätetä. Minä ainakaan en olisi yksin jaksanut enää jatkaa. Muiden kannustus ja yhteiset lyhyet lepohetket auttoivat minut saavuttamaan muiden mukana huipun. Aikaa kului yhteensä kolme tuntia kaksikymmentä minuuttia.
Tunne oli sanoin kuvaamaton. Yritän silti. Näkymät eri suuntiin olivat uskomattomat kauniit. Oli tosi hyvä olo. Kaikesta teki vielä parempaa se, kun tuon olotilan sai jakaa rakkaan vaimon ja hyvien ystävien kanssa. Liikutuin, kun ajattelin, että vielä runsas kolme kuukautta sitten makasin sairaalassa eteisvärinää murehtien.
Paluumatkaa pelkäsin. Yllätyksekseni kuitenkin totesin, että ainakin alkuun se sujui hyvin ja varsin nopeasti. Loppumatkasta - autojen paikoitusalueen jo häämöttäessä - olin kuitenkin todella väsynyt tai pikemminkin kyllästynyt tuohon jaloille käyvään kivikkoiseen maastoon.
Lopulta pääsimme perille automme luo. Aikaa oli kulunut kuusi tuntia siitä, kun vaellukselle olimme lähteneet. Pian saisin taas yrittää tulla ymmärretyksi bulgarian kielellä:"As istam etna kulema Zagorka."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti