Suomen Rehtorit ry:n puheenjohtajan Ari Pokan mielipidekirjoitus julkaistiin tänään 2.6.2011 ainakin Turun Sanomissa. Kirjoitus tukee siinä määrin pohdiskelujani, että uskallan julkistaa sen täällä blogissani, jotta se tämänkin kautta saisi lisää ansaitsemaansa näkyvyttä. KIrjoitus oli varustettu oheisella kuvalla, joka on otettu Vasaramäen koulun Syreenikujan yksikön keloaulasta.
Suomalainen koulujärjestelmä on kansainvälisesti juhlittu ja arvostettu. Luottamus, hyvin koulutetut opettajat ja pienet kansalliset erot – tämän tarinan tuntuvat osaavan kaikki maailman koulutuspolitiikan tekijät. Mutta mikä on se inhimillinen hinta, joka menestyksestä maksetaan? Kysymystä eivät esitä edes meidän omat koulutuspoliittiset päättäjämme.
Olen ollut pitkään huolissani suomalaisista perusopetuksen rehtoreista, koulunjohtajista ja opettajista, jotka tekevät suomalaisen koulun ihmeen. He kohtaavat päivittäin todellisuuden, missä lapsuus, vanhemmuus ja inhimillisyys ovat joskus kadoksissa. Siinä todellisuudessa työ alkaa näyttäytyä päivästä toiseen selviytymiseltä, johon ei iloa tuo edes se, että valtaosa lapsista ja nuorista tekee koulutyönsä kunnolla.
Suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista, että koulun tehtäväksi on haluttu sälyttää kaikenlaisten uusien ongelmien ratkaisijan rooli kysymättä, onko koululla, rehtorilla tai opettajilla mahdollisuuksia ratkaista näitä asioita. Tai onko heitä edes koulutettu niiden ratkaisemiseen.
Kun aikaresurssi on sidottu opettajien opetustunteihin ja rehtorin työaikaan, vain rehtori voi työpäivän aikana hoitaa ne ongelmat, joita monin tavoin oirehtivat lapset ja nuoret nostavat esiin. Osin ikäväksemme siksi, että koulu on monella lapselle ja nuorelle se ainoa paikka, jossa joku huomaa, joku puuttuu ja on aikuinen lapselle. Kiitoksia tästä työstä saa harvoin.
Toki kunnat ovat oppilashuoltoa resurssoineet. Puhutaan ns. moniammatillisesta yhteistyöstä, jossa sosiaalitoimi, terveystoimi ja opetus ratkovat ongelmia yhdessä. Usein koulu ongelmineen jää kuitenkin ilman apua, koska tässä yhteistyössä vain koulu on avoin ja informoiva. Muut toimijat seisovat asiakkaan suojaksi tehtyjen lakien tai toimintamallien takana ja jakavat tietonsa sivulauseissa, jos niissäkään. Jos haluamme, että lapsen ongelmiin todella pystytään puuttumaan myös koulun tasolla, täytyy viranomaisten tiedonvaihtoa koskevan lain todella tarkoittaa kaikkia viranomaisia ja turvaa koulun työskentelyolosuhteet.
Vielä vakavammin on pohdittava sitä, kenen tehtävä koulussa on olla ongelmien selvittelijä? Rehtori on koulun pedagoginen johtaja, jolla on myös mittava hallinnollinen työtehtävä. Jos rehtorista tulee koulun työrauhan takuuhenkilö, kun koulujen koko on kasvamassa, työsarkaa riittää koko päiväksi. Pedagogisen johtamisen voi luovuttaa opettajille, mutta heitäkin on vaikea nähdä tässä roolissa. Aika pois luokasta, on pois niiltä muilta oppilailta, joiden opettamiseen opettaja on palkattu.
Tämän resurssipainin keskellä kyse on lasten tulevaisuudesta. Ja jos asiaa tarkastelee toisesta suunnasta, niin ainakin itseäni mietityttää, kuka haluaa alkaa perusopetuksen rehtoriksi, jos työsarka on tällainen. Se on hatunnoston ja vakavan palkka- ja työaikakeskustelun paikka.
On mietittävä myös sitä, mitkä ovat tulevaisuuden koulun resurssit. Olisiko koulun henkilöstörakenne uudistettava? Pitäisikö opettajia olla enemmän vai olisiko moniammatillisesta yhteistyöstä siirryttävä moniammatilliseen kouluun, jolla riittää oikeita ihmisiä oikeisiin paikkoihin? Ehkä tässä olisi mahdollisuus myös todelliseen ennaltaehkäisevään koulutyöhön, joka vähentäisi tarvetta korjaavaan toimintaan. Ehkä tämä malli mahdollistaisi myös rehtorille työn oppimisen johtajana ja koulun kehittäjänä.
”Anna sille tarroja”. Näin totesi eräs ammattiauttaja koulun erityisopettajalle, kun tämä tiedusteli häneltä, miten toimia itselleen ja ympäristölleen vaaraksi olevan, todella ongelmaisen lapsen kanssa. Esimerkki on niin absurdi, ettei se edes naurata. Siihen sisältyy myös niin vahva toisen ammattilaisen työn aliarvostus, että se oikeasti hätkähdyttää. Tai sitten taustalla on realismia – teillä ei ole mahdollisuuksia tämän asian hoitamiseen. Ehkä koulun, rehtorin ja opettajien tulisikin keskittyä olennaiseen – oppimisen ja kasvun tukemiseen ja siirtää koulun ongelmat sinne, missä ne osataan paremmin ratkaista.
Ari Pokka, puheenjohtaja,Suomen Rehtorit ry
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti