sunnuntai 10. heinäkuuta 2011

Kun haaveesta tuli totta




Vihren on 2914 metriä korkea, Bulgarian Pirin-vuorten korkein ja koko maan toiseksi korkein ja koko Balkanin kolmanneksi korkein vuori.

Ystävieni Hannun ja Radostinan näytettyä joitakin vuosia sitten kuvia Vihrenistä, toivoin jonakin päivänä saavani itsekin kokea tuon uskomattoman kauniin vuoren huipulle nousun.

Haaveeni toteutui perjantaina 24. päivänä kesäkuuta - siis juhannusaattona.

Nautittuamme poikkeuksellisen tukevan aamiaisen hotellissamme Mountain Romance - jo hotellin nimikin oli enteellinen: tulisin pian rakastumaan - lähdimme varsin varhain Banskosta ajamaan kohti Vihreniä.

Vaikka aamiainen olikin tukeva, hieman arvellutti oppaamme Radostinan laatima eväsmenu: yksi omena jokaiselle. Yhteensä neljä omenaa: yksi Radostinalle, yksi Hannulle, yksi vaimolleni Eijalle ja yksi minulle.

Mutkittelevaa tietä ajoimme 2000 metrin korkeudella olevalle paikoitusalueelle. josta aloitimme oman osuutemme.

Vuorelle nousijoita oli muitakin, mutta ei käsittääkseni lainkaan niin paljon kuin myöhemmin varsinaisen lomasesongin käynnistyttyä heinäkuussa tulisi olemaan. Vuorelle noustaan merkittyä reittiä, mutta luonnollisestikaan mistään siloitellusta polusta ei ole kysymys. Ei olisi ollut lainkaan liiottelua, jos jalassa olisivat olleet lenkkitossujen - ne samat, joista toinen juuri jäi Kustavissa suohon - sijaan tukevat vaelluskengät. Siitäkin huolimatta nautin siitä, että kaikki matkalla tapaamani olivat ihan tavallisia ihmisiä tavallisissa vetimissä.

Vierastan sitä, että yksinkertaisiinkin perinteisiin liikuntamuotoihin, kuten luonnossa liikkumiseen, pitää lähteä hyvin varustellun urheiluliikkeen kautta ja asuksi ei käy muu kuin gore tex.

Nykykäsityksen mukaan Tornikotkien Kärppä-vartion olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuolla viluun ja nälkään joka kerta, kun se oli laavuretkellä Hirvijärvellä 70-luvun puolivälissä.

Nousun Vihrenille oli arvioitu kestävän kolme tuntia. Matkan varrella olleet muutamat opastaulut kertoivat, kuinka paljon aikaa olisi tämän mukaan tullut käyttää ja kuinka paljon aikaa olisi vielä jäljellä.

Polku kiersi jonkin verran vuoren sivulle, jotta viimeistä osuutta ei tarvitsisi tehdä vuoren jyrkimmästä kohtaa. Kun tuo viimeinen osuus alkoi eräänlaisesta kurusta, johon tavallaan laskeuduimme - totesin heti, ettei ainakaan minun kohdallani sille varattu 40 minuuttia riittäisi. Rehellisesti sanoen: tuossa kohtaa en lainkaan uskonut jaksavani kiivetä huipulle.

Jo jonkin aikaa seurueessamme oli ollut mukana Olga. Hänet Radostina otti suojiinsa, kun Olgan muu seurue ei tuntunut tietävän, että vuorella(kaan) kaveria ei jätetä. Minä ainakaan en olisi yksin jaksanut enää jatkaa. Muiden kannustus ja yhteiset lyhyet lepohetket auttoivat minut saavuttamaan muiden mukana huipun. Aikaa kului yhteensä kolme tuntia kaksikymmentä minuuttia.

Tunne oli sanoin kuvaamaton. Yritän silti. Näkymät eri suuntiin olivat uskomattomat kauniit. Oli tosi hyvä olo. Kaikesta teki vielä parempaa se, kun tuon olotilan sai jakaa rakkaan vaimon ja hyvien ystävien kanssa. Liikutuin, kun ajattelin, että vielä runsas kolme kuukautta sitten makasin sairaalassa eteisvärinää murehtien.

Paluumatkaa pelkäsin. Yllätyksekseni kuitenkin totesin, että ainakin alkuun se sujui hyvin ja varsin nopeasti. Loppumatkasta - autojen paikoitusalueen jo häämöttäessä - olin kuitenkin todella väsynyt tai pikemminkin kyllästynyt tuohon jaloille käyvään kivikkoiseen maastoon.

Lopulta pääsimme perille automme luo. Aikaa oli kulunut kuusi tuntia siitä, kun vaellukselle olimme lähteneet. Pian saisin taas yrittää tulla ymmärretyksi bulgarian kielellä:"As istam etna kulema Zagorka."

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

Erään lenkkitossun tarina




Kun seuraavan kerran kohtaan jonkun, jolla on vain yksi kenkä, en jää asiaa ihmettelemään. Hienotunteisuussyistä olen kuin en moista huomaisikaan. Nyt nimittäin henkilökohtaisesti olen saanut tuntea, miltä tuntuu palata kotiin yhdellä kengällä.

Taas kerran tuntui hyvältä lähteä mökiltä metsään - muovipussi taskussa, jos vaikka kanttarelleja löytyisi. Romeo oli innoissaan; metsässä vapaana kulkeminen ilmeisesti saa senkin unohtamaan vanhenemisen mukanaan tuomat pikkuvaivat.

Emme päässeet kauaskaan, kun jo saimme aiheen pysähtyä: kanttarelleja keskellä polkua!

Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että luultuani lähestyväni mökkiämme olimmekin päinvastoin etääntyneet siitä ja tunnistin edessäni olevan peltoaukean hyvin kaukana mökistämme olevaksi. Pyrkiessäni välttämään talojen pihoja, soita, hakkuuaukioita ja ryteikköjä - ajatellen lähinnä lyhytjalkaista kaveriani - eksyin entisestään.

Tuli tilanteita, joista ei ollut helppoa ulospääsyä. Kengät kastuivat...

Tuli vastaan tilanteita, jolloin piti ottaa tuo lyhytjalkainen raskaasti läähättävä kaveri syliin ja kantaa pahimman yli. Eräässä tällaisessa jalkani upposi syvälle suohon. Kun hädin tuskin sain sen ylös, huomasin olenvani vailla siinä vielä hetkeä aiemmin ollutta lenkkaria.

Lenkkari oli ja pysyi syvällä suossa.

Tämä taas on seurausta siitä, että olen ottanut tavaksi kulkea - nuorten miesten tavoin - lenkkarien nauhat auki.

Yritin nähdä asiat positiivisesti. Sää oli tälle seikkailulle - sitähän tämä oli - oikein hyvä. Ei ollut liian kuumaa. Hiki johtui fyysisestä rasituksesta, mikä sekin on ihmiselle ja koiralle hyväksi. Ja nuo kengät olivatkin jo aika kuluneet. Oli jo aikakin luopua niistä.

Mietin, luopuisinko heti myös vasemman jalan lenkkarista. Päätin kuitenkin jostain syystä pitää sen edelleen jalassa.

Olin edelleen eksyksissä. Oli kulunut kaksi tuntia siitä, kun olimme lähteneet.

Pian kuitenkin löysimme sen kohdan mökille johtavasta mönkijän urasta,josta olimme aiemmin poikenneet edellä kuvatuin seurauksin.

Enää toivoin, ettei kukaan tulisi vastaan. Oli jokseenkin misterbiinmäinen olo.